Sisko Latvus: Kaksi sateenkaarta. WSOY. 264 s.
Sisko Latvuksen edellinen nuortenromaani Kaukana omalta maalta (2011) kertoi inkerinsuomalaisen Martikaisen perheen tarinan toisesta maailmansodasta aina 1970-luvulle saakka. Teos selkiytti nuorille poikkeuksellisen hyvin naapurimaan historiallisia mullistuksia ja päätyi Finlandia Junior -ehdokkaaksikin.
Kaksi sateenkaarta jatkaa samoilla linjoilla, mutta nyt eletään 1990-lukua. Kommunistinen Neuvostoliitto natisee jälleen liitoksissaan kutistuen teoksen aikana Venäjäksi.
Rajat ja arvot järkkyvät, ja pieni ihminen joutuu taas sinnittelemään myllerrysten keskellä. Martikaisen sukukronikan päähenkilöksi nousee tällä kertaa 15-vuotias Inna, Paavon ja Maren pojantytär. Leningradissa syntynyt tyttö ei voi ymmärtää kansannousujen tarkoitusta ja haluaisi keskittyä oman nuoruutensa keskeisiin asioihin, kuten pianonsoittoon ja ennen kaikkea tummakiharaiseen viulunsoittajapoikaan.
Innan elämä ajautuu kriisiin, kun Martikaisen perhe vaihtaa maata ja lähtee presidentti Koiviston myöntämällä paluumuuttajan oikeudella Helsinkiin.
Latvuksen vahvuus on jälleen historiallisten faktojen esittämisessä nuortenkokoisesti. Sekin näytetään hyvin todeksi, ettei entistä elämää ole helppo kuitata valheeksi. Jos pohja hajoaa, saattaa koko ihminen murtua. Vastentahtoinen paluumuuttaja on hieno valinta päähenkilöksi. Venäjän juutalaistenkin kohtaloihin päästään pikaisesti tutustumaan.
Vähän turhan siisti teos Kaksi sateenkaarta kuitenkin on. Teksti perustuu paljolti vuoropuheluihin, jotka maistuvat paperilta. Nuorten rakkaustarina ei tahdo istua nykyaikaan millään, mutta paranee onneksi loppua kohti, kun suhde muuttuu kompleksisemmaksi. Kun Daniel ei ole enää pelkkä kiiltokuvapoika, tarina muuttuu todemmaksi.
