Kirja-arvostelut

Yksinäisyyden intensiivinen kaksoisvalotus

Reetta Pekkanen: Pieniä kovia nuppuja. Poesia 2014. 50s.

Reetta Pekkanen (s. 1985) virittää esikoisteoksensa runoihin harvinaisen synkän tunnelatauksen. Pieniä kovia nuppuja laveeraa sivuilleen aukkoisen kattauksen yksinäisyyden, hylättyyden ja lopuaikojen säkeenriekaleita.

Intensiivisen surumielinen tunnelmalyriikka etenee pelkojen, häpeän ja syyllisyydentunteen viitoittamalla tiellä. Olemassaolon epävakaa kauhu puserretaan luontovetoisen kuvaston raameihin, mutta luonto ei kokoelmassa taivu eksistentiaaliseksi lohduksi, merkitysten kiilakiveksi: ”Entä jos lokkien huuto on se, mitä ne haluavat sanoa?”

Esikoisen kynänjälki on kauttaaltaan tasalaatuista, tyylikästä ja kypsää. Kieli on kokoelmassa uskallettu jättää tarpeeksi avoimeksi, jotta tekstin tunnelmasävyillä on tilaa temmeltää: ”en pyytänyt olla// kun nyt kuitenkin/ lampi kuivui: kun siinä/ on maa johon mennä// pyydän nyt// mennään siihen”.

TIIVIS KOKONAISUUS on rakenneratkaisultaan verraten simppeli, mutta selkeys tasapainottaa hyvin kielen repaleisuutta. Kolmeen tekstisikermään jaetun kokoelman ensimmäisessä osassa lavastetaan näyttämö, keskimmäisessä hiukan rikotaan ilmaisua, ja teoksen päättävässä osastossa säettä kuljetetaan määrätietoisesti kohti sulkeumaa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Samalla kokoelman alkupuolella yksityisen reviirille paikantuvat surumielisyyden sävyt laajenevat yleisluontoisemmaksi melankolian ja menetyksen lyriikaksi. Ympäristön kantokyvyn pettämiseen viitataan, mutta saarnaksi asti säe ei onneksi ylly.

Pekkasen esikoisen kiehtovin piirre on runon tasaspainoilu kirjaimellisen ja vertauskuvallisen ilmaisun rajalla. Aukkoisen kielen äärellä taiteileva lukija ei voi oikein missään vaiheessa sanoa varmaksi, onko jokin tietty yksittäinen ilmaus luettava konkreettisena asiaintilan toteamuksena vai pikemminkin metaforisesti latautuneena säkeenä.

Molempi toki parempi, mutta taitavasti toteutettu kaksoisvalotus yhtä kaikki.

JOS JOTAIN, niin kokoelman runoja sietää kritisoida turhan totunnaisen sanaston viljelemisestä. Varsinkin teoksen alkupuolella jylläävät tuulet, purjeet ja ukkospilvet kalskahtavat luontolyyrisessä peruskauraroolissaan omaan silmääni laimeilta, liki kliseenomaisilta. Tuttuihin mielleyhtymiin kaipaisi räväkämpää omaa tulokulmaa, jotta kierrätysefektiltä vältyttäisiin.

Kun kokoelma kuitenkin onnistuu hienosti voimakkaan, intensiivisen tunnelman luomisessa, katsoo sanastotason lipsahduksia helposti sormien läpi.

Ansioidensa valossa Pieniä kovia nuppuja onkin aivan erinomainen esikoisteos. Yksinomaan sanojen luoman tunnelman varassa operoiva runo ei ole, varsinkaan näin hyvin kirjoitettuna, mitenkään ylikilpailtu sektori nykylyriikan monikasvoisella kentällä, joten Pekkasen teksteille on ihka oma lokero tarjolla.

Kokoelman tenhoa ei lisäksi yhtään vähennä se, että sen selkokielisissä säkeissä on kosolti sellaista sisältöä, jonka moni nykylukija voi varmasti kokea osuvan olemisen ytimeen: ”älä jätä minua merkitsemään kaikkea yksin.”

Vuonna 1985 syntynyt Reetta Pekkanen on esikoisrunoilija.
Vuonna 1985 syntynyt Reetta Pekkanen on esikoisrunoilija.