Näyttelyarvostelut

Hiljaiseloa autiotaloissa

Niclas Warius poimii autiotaloista mielenkiintoisia esineitä ja rakentaa niistä oman asetelmansa, kuten Until the end -teoksen (2014).
Niclas Warius poimii autiotaloista mielenkiintoisia esineitä ja rakentaa niistä oman asetelmansa, kuten Until the end -teoksen (2014).

Niclas Warius: Vanitas. Valokuvakeskus Peri 26.10. asti.

Saarnaajan kirja on yksi Vanhan Testamentin viisauskirjoista. Siinä Saarnaaja pohtii elämän tarkoitusta – tai tarkoituksettomuutta – vakuuttavin aforismein: ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta”, latinaksi vanitas vanitatum omnia vanitas.

Sana vanitas tarkoittaa oikeastaan tyhjyyttä. Käsite viittaa kaiken katoavuuteen ja ihmisen pyrkimysten perimmäiseen turhuuteen. Taiteen historiassa vanitas-käsite liittyy barokin kuvaretoriikkaan ja erityisesti alankomaalaiseen asetelmamaalaukseen. Se on osittain päällekkäinen memento mori (muista kuolevaisuutesi) -kuvatyypin kanssa.

Vanitas-asetelmien eetos on tosin ylihistoriallista, mistä myös Niclas Wariuksen (s. 1972) Valokuvakeskus Periin ripustamat valokuvat todistavat. Saarnaajan sanat ”Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla” sopivat myös taidehistoriallisten kuvien ja lajien kierron kuvauksiin.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Warius tunnetaan parhaiten interiöörikuvistaan. Viime vuonna hän julkaisi yhdessä toimittaja Pia Maria Montosen kanssa kirjan Rakkaudesta vanhaan taloon. Vanitas-kuvat ovat henkilökohtaisempia. Niiden lähtökohdaksi tekijä mainitsee isän kuoleman ja sen aktivoimat esineitä ja muistamista koskevat pohdinnat. Saarnaaja ilmaisi asian seuraavasti: ”Ei jää muistoa esi-isistä; eikä jälkeläisistäkään, jotka tulevat, jää muistoa niille, jotka heidän jälkeensä tulevat”.

Mieltymys vanhoihin interiööreihin on saanut Wariuksen kuvaamaan asetelmansa autiotaloissa, tiloissa, joiden pinnat jo itsessään ovat ajan merkitsemiä. Näihin patinoituihin kulisseihin Warius nostaa paikalta löydettyjä vanhoja esineitä, kuihtuvia kukkia, nahistuvia vihanneksia.

Asetelman kieliopissa kukat symboloivat hetkellisyyttä ja siten katoavaisuutta, kuollut lintu tai perhonen sielua, linnunmuna ylösnousemusta. Yksittäisten symbolien merkityspotentiaalia enemmän Wariusta tuntuu kiehtovan eräänlainen proustilainen ”kadonneen ajan etsintä”. Katoavaisuuden lisäksi kuvat asettavat kysymyksiä kauneudesta ja kauneuden vastinparista rumuudesta.

Tyypillisesti Warius asettaa löytöesineensä pöytätasolle, kuin alttarille, joka kuvataan suoraan edestä. Tuloksena ei kuitenkaan ole suoraa valokuvaa. Kuvien todellisuus on rakennettua ja tekijä on manipuloinut sitä valitsemalla, järjestelemällä, asettelemalla – ja lopuksi nimeämällä. Teosnimet lisäävät kerronnallisia elementtejä kuvien hiljaiseloon.

”Jos jotakin on mistä sanotaan: Katso, tämä on uutta”, niin on sitä kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä” kirjoitti Saarnaaja.

Sanat johtavat pohtimaan muita asetelmaperinteen nykyisyydessä liikkuvia – Wariusta vähemmän sentimentaalisia − kuvaajia. Saara Ekström sukeltaa mielen kerroksiin dokumentoimalla maatumisen prosesseja rikospaikkakuvan estetiikkaa lainaten. Kun Ekströmin kuvia katsoo pintaa syvemmälle, on kuin syvyys katsoisi takaisin. Esko Männikön kehystettyjen valokuvien tarkka realismi piirtää esiin kuvien sosiologista sisältöä, mutta kertomusta suuremmaksi nousee valon hetkellisesti ylevöittämä pala rapisevaa maalipintaa, ruosteen kauneus.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Niclas Warius: Memories (2014).
Niclas Warius: Memories (2014).
Niclas Warius: The birth (2014).
Niclas Warius: The birth (2014).