”Totta kai olen lukenut sen”, soperran paniikissa. Sydän hakkaa, ja kämmenet hikoavat. Pienen valkoisen valheenhan minä lipsautin. En minä Jane Austenin kirjoja ole ehtinyt lukea. Ei sillä, etten haluaisi, mutta kirjoja on paljon ja aikaa niin vähän.
Klassikoita on maailma pullollaan. Kirjoja, jotka kaikki tietävät ja jotka valtaavat monet keskustelut. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja, Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja vaikka mitä muita.
Mutta miksen saisi käpertyä peittooni, siemailla teetä ja lukea ”hömppää”? Entä jos minä pidän siitä? Miksi koemme paineita lukea teoksia, joita pidetään kirjojen aatelistona? Onko pakko kokea suurta häpeää, jos ei ole lukenut tämän hetken suosituinta kirjaa?
Toki klassikot kuuluvat yleissivistykseen, eihän niitä turhaan kutsuta sillä nimellä. Jokaisen olisi hyvä lukea edes muutama kuuluisa teos. Se ei kuitenkaan ole lukemisessa tärkeintä.
Minulle lukeminen ei merkitse sitä, että osaan osallistua keskusteluun kirjasta, jota en jaksanut lukea loppuun, vaikka se olikin klassikko. Minulle lukemisesta keskustelu merkitsee sitä tunnetta, että en tahdo pysyä paikoillani, kun kuulen jonkun lukevan lempikirjaani.
Motivaation lukemiseen kuuluisi tulla tahdosta uppoutua uuteen maailmaan ja kokea seikkailuja, sydänsuruja sekä onnenhetkiä kirjansa parissa. Lukeminen synnyttää upeita tunteita. Ei tiedä, haluaisiko itkeä vai nauraa, kun tuntee olevansa elossa aivan uudella tavalla.
Tällaiset kirjat inspiroivat lukemaan lisää kirjallisuutta, josta itse pitää. Pidät klassikoista? Hyvä, lue niitä! Mutta älä häpeä, että pidit enemmän Bridget Jonesista kuin Romeosta ja Juliasta.
Älä siis jatkossa mieti, mikä kirja pitäisi lukea, vaan pohdi, minkä haluaisit lukea, mikä inspiroi ja mikä kuulostaa siltä, että se voisi tarjota uuden tunteiden vuoristoradan ja aivan uuden maailman.
