Peter James: Kuoleman kello käy. Suom. Maikki Soro. Minerva. 460 s.
Roy Grace -sarjan yhdeksäs romaani vahvistaa Peter Jamesin asemaa 2000-luvun kärkidekkaristien joukossa. Vaikkapa Jo Nesbøstä poiketen James on onnistunut pitämään sankarinsa hengissä ilman hämmentäviä silmänkääntötemppuja, eikä kirjailija edelleenkään vaikuta leipiintyneeltä hahmoonsa.
Tälläkin kertaa rikosylikomisario Grace selvittelee rikoksia Brightonissa, joka keikkuu vuosikymmenestä toiseen Euroopan rikostilastojen kärkisijoilla. Romaani tosin käynnistyy rapakon toiselta puolelta, vuoden 1922 New Yorkista, missä pieni poika ja tyttö joutuvat todistamaan äitinsä murhan ja mafiapomoisänsä sieppauksen. Traumaattisiin hetkiin palataan myöhemminkin ja ne toimivat tapahtumien moottorina.
Koska en halua ”spoilata” enempää, tyydyn toteamaan, että James kuvaa Martin Scorsesen elokuvastakin (Gangs of New York, 2002) tuttua jengihistoriaa todella vetävästi.
Romaanin nykyhetkessä jäljitetään 98-vuotiaan Aileen McWhirterin raa’asti ryöstäneitä ja kuoliaaksi pahoinpidelleitä antiikkivarkaita. Heidänkin pääkallonpaikkanaan tunnettu Brighton sykkii elävästi brightonilaisen Jamesin käsittelyssä.
Henkilökuvaajana James on kuitenkin kaikkein lyömättömin. Niin roistot kuin poliisit ovat järjestään kiinnostavia. Kertakaikkisen hervoton on Pahoittelijaksi kutsuttu korsto, joka kiduttaessaankin pyytelee anteeksi, ihan vilpittömästi ja ilman sarkasmia.
James ei määritä lajityyppiä uudestaan, mutta hän osaa pitää lukijan otteessaan. Joskus hyvä rytmitaju ja kyky puhaltaa henki miljöihin ja henkilöihin riittää.
