…ja kehnot korjaa Kuokkamummo

Samuel Autio tutkii isänsä kuolinpesää Vaasan Suvikylässä ja löytää videokasetin. Hän tekee virheen laittaessaan nauhan pyörimään, sillä tallenne avaa portit hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Aikaan, jota hän on koko aikuisikänsä paennut.

Maisa Riipinen puolestaan tutkii uskontojen syntyä. Hän kuulee, että Patteriniementien nuoret yhä kertovat toisilleen legendaa Kuokkamummosta, joka tappaa lapsia. Pelottavia tarinoita kerrotaan pommisuojassa, yksi kuulijoista on maahanmuuttaja Sagal Yusuf. Hän nauhoittaa saarnan Maisalle. Ja katoaa.

Jos Marko Hautalan edellinen romaani Unikoira oli loistava psykologinen naamioleikki, niin nyt liikutaan puhtaasti kauhun maailmassa. Kuokkamummo on kiehtovasti rakennettu kertomus, joka niputtaa surutta yhteen kaupunkilegendaa, muinaisia merihirviöitä, salaliittoteorioita, nuoruuden kasvukipuja ja aikuisuuden traumoja.

Ja mikä tärkeintä: Kuokkamummo pitää lukijan tehokkaasti otteessaan. Romaani on aidosti pelottava. Jo kuokka tuonelan viikatteena on kalsea valinta, mummosta puhumattakaan: se repii irti sydämen, hautaa sen perunamaahan ja pureskelee palasiksi hampaattomalla suullaan vasta kun se on mustennut.

Nyt moni miettii että ”tuo on kyllä aika uskomatonta!” Niin se onkin, mutta kauhu on genrenä aina leikkiä uskottavuuden ja tunnelman välillä. Ja tuon leikin Hautala taitaa.

Alun paikallaan polkemisen jälkeen teos tempaisee mukaansa. Tarina saa uusia tasoja kun keskushenkilöt palaavat nuoruuteensa 1980-luvulla. Suvikylän kerrostaloissa asuvat köyhät, keskiluokkaiset taas rivitaloissa. Rikkaimmilla on omakotitalot, kuten Julian Amerikasta palanneella isällä. Samuel ja Julia rakastuvat. Kunnes Juliakin katoaa.

Teos ON Hautalalle henkilökohtainen tai kuten kirjailija itse asian ilmaisee ”erityisen tärkeä siksi, että se on totta.” Sen voima piilee juuri siinä. Suvikylän kolmen kerroksen väkeä kuvatessaan Hautala tavoittaa hyvin ajankuvan.

Samuelin inhonsekainen sääli köyhää aatteenpolttamaa isäänsä kohtaan on koskettavasti kuvattu, samoin Maisan rakkaudeton maailma.

Kielellisesti romaani on epätasainen. Turha banalisointi tökkii : ”Somalit ei ole siltä turvassa. Arapit on.” Toisaalta Hautalan lause iskee hyytävästi: ”Vesi tukki korvat ja tuli aivan hiljaista. Kuokka humahti alas, upposi kuun mykkään tomuun.”

Tarinan kierrokset kasvavat luku luvulta. Ihmisten kohtalot kiertyvät yhteen. Salaisuuden keskiössä autioitunut Bondorffien huvila, sen kalmanhajuinen kellari, jonne kenenkään ei kannattaisi mennä.

Rakenne toimii. Katharsis on upea, genreä kunnioittava. Hautala on oman rehevän tiensä kulkija, joka on teos teokselta nostanut suomalaisen kauhugenren uudelle tasolle. Kirjailijan omin sanoin: ”Se on menoa sitten. Edessä hämäräinen tie.”