Pirjo Hassinen: Sauna Paradis. Otava. 253 s.
Pirjo Hassinen on kirjailijanuransa alusta asti osannut katsoa ihmistä objektina. Jo hänen esikoisromaaninsa, kuntosalimaailmaan sijoittuva Joel (1991) oli aikanaan järisyttävä lukukokemus.
Taas katsotaan ja riisutaan. Sauna Paradis kuorii vaatteiden alta esiin vielä laajemman kirjon ihmisiä pääasiassa 1960-luvun yleisessä saunassa, mutta paljon paljastuu 2000-luvustakin ja parisuhteiden dynamiikasta.
Heti dekkarin piirteitä saava juoni käynnistyy yleisötapahtumassa, jonne kirjailija Anne Horni on kutsuttu puhumaan teoksistaan. Ammatillisesti epävarma, paniikkikohtauksista kärsivä ja kaikin puolin vastentahtoisesti entiseen kotikaupunkiinsa saapunut nainen kohtaa tilaisuudessa Laurin, joka haluaa selvittää isänsä kuoleman ja tarvitsee nyt apua muistamiseen. Vastalahjaksi Lauri tarjoaa Annen elämään liittyvää salaisuutta.
60-luvun lapset käyvät muistoissaan läpi pikkukaupunkielämää ja suhdetta vanhempiinsa. Keskuspaikkana on Annen isän pitämä sauna, mutta pikkupojan ja tätä nelisen vuotta vanhemman tytön kohtaamisista ei tahdo löytyä muistijälkiä.
Hassinen on monella tavalla taitava. Ensinnäkin hän osaa katsoa lasta ja ennen kaikkea puhua näkemästään ilman häpeää. Koska lasten maailmaa ei ole olemassakaan aikuisille eikä sinne pääse enää lapsuuden jälkeen, se vaietaan kuoliaaksi, kunnes kukaan ei enää muista. Tämän haudatun muistipalan Hassinen on onnistunut kaivamaan esiin jostakin syvältä.
Muistamisessa auttaa tietenkin sauna ja alastomuus, ihan konkreettisestikin paljaaksi kuorittu totuus ihmisestä.
Alaston ihminen ei Hassisen käsittelyssä tihku erotiikkaa, vaikka seksikin on läsnä, ja parisuhde. Mutta rauhallisesti ja rehellisesti katsottuna ihminen on ennen kaikkea ainutlaatuinen persoonallisuus, jossa kauneuden tai rumuuden käsitteet ovat toisarvoisia. Hassisen tapa katsoa ihmistä on jälleen rohkea, hallittu ja mielenkiintoinen.
Hassinen liikkuu ajassa taitavasti, ei vuoroluvuin, kuten nykyään on kovin suosittua, vaan pehmeästi liukuen. Sama tapahtuu tekstilajien kanssa. Toinen erityisen hienosti toimiva asia on Anne Hornin romaanikäsikirjoituksen eteneminen juonen lomassa. Fiktio fiktiossa, romanttista viihdekirjallisuutta edustavan Tuhlaajatytön tarina, tuo mukanaan kepeyttä ja avaa polkuja siitä, miten kirjailija hyödyntää kokemuksiaan ja muistojaan omassa tuotannossaan ja miten tärkeää totuuden etsiminen on.
Vaikka Anne ei ole koskaan kieltänyt käyttävänsä lapsuusmuistoja materiaalinaan ja varhaiset yritykset vangita totuus kuvaamataidon tunnilla paperille ovat johtaneet rehtorin puhutteluun, vasta kohtaaminen Laurin kanssa avaa padot ja poistaa paniikin.
Hieman yllättävää on, että Hassinen tuntuu kallistuvan toisissa asioissa yhden totuuden mahdollisuuteen. Toisaalta se selittää rohkeuden nähdä ja katsoa. Menneisyyttä ja muistia kun ei voi hallita, mutta käsistä pakenevaa totuutta on silti ehdottoman tärkeää etsiä. Ja fiktiosta elävälle romaanikirjailijalle tämä on ihan ehdoton taito, selviää teoksesta kahdellakin tasolla.
