Kirja-arvostelut

Levyllinen kaihoisia ihmissävelmiä

Mirjam Lohi
Mirjam Lohi

Mirjam Lohi: Hissimusiikkia. Teos. 186 s.

Hissimusiikki on taustamusiikiksi sävellettyä neutraalia ja huomiota herättämätöntä. Mirjam Lohen toinen teos, episodiromaaniksi nimetty Hissimusiikkia, on jotain aivan muuta. Se on kutkuttavan omaperäinen niin kielellisesti kuin kerronnallisestikin. Siitä ei heti saa otetta, mutta siitä huolimatta se vetää mukaansa.

Teos koostuu 12 kappaleesta tai trackistä, kuten ne on kirjassa nimetty. Jokainen ”raita” on lyhyt ihmiskohtalo, tarina hetkestä ja samalla koko elämästä. Henkilöhahmot ja kappaleet sitoutuvat toisiinsa ohuilla langoilla, jotka lukija voi poimia ja muodostaa samalla oman käsityksensä kokonaisuuden.

Upeaa on kuitenkin taito, jolla Lohi saa jokaisen kappaleen soimaan myös omana itsenäisenä teoksenaan. Kappaleet voisivat hyvin olla omia novelleja, joiden jättämä herkullisen tahmea pinta tarttuu vaivattomasti myös muihin lukuihin.

teokselle oman rytmin, joka sykkii hengästyttävästi eteenpäin. Perässä on välillä vaikea pysyä, kielen tempoillessa eteenpäin, ajatusten vielä jääden edelliseen sanaan. Kieli on tiivistä, mutta merkityksellisesti joka suuntaan sirottuvaa. Välillä voi tuntea lukevansa novellirunoja. ”Peili. Kuilu. Kanjoni. Yhtäkkinen Grand Canyon. Kalkkarokäärme kalistelee kuivunutta nahkaansa. Levittäytyy heidän eteensä, ilman kaiteita, salpaa hengen.”

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Oman kiinnostavan lisänsä teokseen tuo kujeileva ja välillä jopa ilkikurinen kaikkitietävä kertoja. Ajoittain kertoja häivyttää itsensä kokonaan ja toisinaan taas tekee mielipiteensä oikein selviksi. Kuuluisien säveltäjien lainaukset ja välihuomautukset elävöittävät kertojaa: ”(KARMEAA RALLATUSTA ÄSKEINEN. MUTTA JOSKUS MOPO KEULII VÄÄRÄÄN SUUNTAAN. JOSKO PYSYTTELISI VAIN KLASSISESSA.)”

Kertoja on koko kokonaisuuden hallitsija, maestro, joka säveltää henkilöhahmojen elämälle taustamusiikin – hissimusiikkia. Musiikki voi jylistä uljaana sinfoniana, nissepolkan rallatuksena, äänettömyyden kuuntelemisena tai tuulen huminana.

vähättelevyyden ja neutraalisuuden voi myös tulkita vertautuvan henkilöhahmoihin. Jokaiselle heistä on tavoitteita, pieniä tai suuria, mutta tie niiden saavuttamiseen on esteitä täynnä. Surumielisyyden ja yksinäisyyden sävelet soivat läpi teoksen. Lopussa kuitenkin löytyy anteeksianto ja lohtu.

” – Anteeksi, että olin niin huono isä.

Harot, huidot, haparoit, kurotat tiheään pimeään, väistelet hätääntyneinä syöksyileviä ajatuksentynkiä kuin lepakoita, on mahdotonta saada kiinni mistään, mutta juuri silloin jostain pomahtaa kesä ja aamu ja rauha, -- painat pääsi alas, näet syliin vajonneet kourasi, tyhjät, tyhjät, hengität tuulenkieppujen hentoa viriä, jota virtaa vääntyilleiden seinähirsien välistä, kuiskaat:

– Ei se mitään. Sellaista sattuu.”