• Fighting. Ohjaaja Dito Montiel. Kinopalatsi 4. K15, 1 h 47 min.
Katutappelut harvoin näyttävät kiinnostavilta valkokankaalla, ellei tähtenä ole Arnold Schwarzeneggerin kaltainen luonnikas lihaskimppu tai Jackie Chanin veroinen valioluokan koreografi ja akrobaatti.
Fighting-elokuvan ohjaaja Dito Montiel näyttää sentään jossakin määrin sisäistäneen hänen ja Robert Municin kirjoittaman, tappelusta toiseen etenevän tarinan rakenteen rajoitteet. Nujakat jäävät filmissä miltei sivuseikaksi, kun he pohjustavat niitä loputtoman pitkillä kohtauksilla Channing Tatumin esittämän nuoren voimakimpun häilyvistä ystävyyssuhteista hänet kadulta äkänneeseen manageriin ja hyväsydämiseen tarjoilijanaiseen.
Ohjaaja kaappaa tuekseen myös yksityiskohtaisen realismin kuvaamalla useaan otteeseen New Yorkin sekalaisten katukaupustelijoiden vahvaa yrityshenkeä ja heidän ympäriltään avautuvaa valko- ja latinoköyhälistön katukulttuuria, mutta latteiden pää- ja sivuhenkilöiden vuoksi nämäkin hetket kadottavat merkityksensä.
Montielin rosoisuuteen vivahtava resepti on tuttu Sylvester Stallonen vauhtiin polkaisseesta Rocky-elokuvasta (1976) muutamalla ratkaisevalla erolla. Stallonen matkaa ryyditti aikoinaan hänen sisäsyntyinen epävarmuutensa, jonka hän käänsi aloittelevasta nyrkkeilijästä kertovassa tarinassa edukseen. Tatum sen sijaan ei ole onnistunut sisällyttämään esittämäänsä kireäkasvoiseen Shawniin muita sävyjä kuin loputtoman itsevarmuuden ja katteettomalta vaikuttavan kunnianhimon.
Pehmeä-ääninen ja sulavaliikkeinen Terrence Howard on myös täysin väärässä roolissa, sillä hänestä ei missään määrin välity häikäilemätön katu-uskottavuus, jota itseään korostavalla managerilla olisi tarkoitus ohuen tekstin mukaan olla.
Montiel ei edes kyseenalaista laittomasti järjestettyjen tappeluiden mielekkyyttä tai niitä sosiaalisia alistussuhteita, jotka saavat hienostoon kuuluvat, liki kasvottomiksi jäävät liikemiehet lyömään hurraten vetoa, kun yhteiskunnan alimmilla askelmilla kamppailevat lihaksikkaat reppanat ottavat yhteen toistensa kanssa mitään sääntöjä kunnioittamattomissa käsirysyissä.
Vastuuttominta on kuitenkin muissa suhteissa realismiin pyrkivästä elokuvasta välittyvä kepeys, jolla päähenkilö ja etenkin hänen vastustajansa ottavat vastaan päähän kohdistuneita iskuja. Kun takaraivo iskeytyy voimalla marmorilattiaan tai otsalohko posliinilavuaariin, seurauksena ei tosielämässä ole suinkaan voitonriemuista hymyilyä vaan erittäin suurella todennäköisyydellä jonkinasteinen toimintaa jatkossa rajoittava aivovamma.
