Veristinen La Bohème on
tavallisuudessaan tyylikäs

Siphiwe McKenzie (Musetta) ja Stephen Gadd (Marcello) La Bohèmen näyttävässä jouluaatto-kohtauksessa.
Siphiwe McKenzie (Musetta) ja Stephen Gadd (Marcello) La Bohèmen näyttävässä jouluaatto-kohtauksessa.

Giacomo Puccini: La Bohème. Suomen kansallisooppera 21.3.2014, musiikinjohto Michael Güttler, ohjaus Katariina Lahti, lavastus Mark Väisänen, puvut Anna Sinkkonen, valot Matti Leinonen, koreografia Riikka Räsänen, projisointi Jenni Valorinta, rooleissa Zach Borichevsky, Jussi Merikanto, Stephen Gadd, Koit Soasepp, Stefanna Kybalova, Siphiwe McKenzie.

Savuttava kamiina, vetäviä ikkunoita ja sekalainen kokoelma huonekaluja jäätävän kylmässä ja pimeässä ullakkohuoneessa Pariisin kattojen yllä. Tästä näyttämökuvasta useimmiten alkaa Giacomo Puccinin taiteilijakuvaus, La Bohème (Boheemielämää; ke. 1895), ja tästä se alkaa myös Suomen kansallisoopperassa. Mistään erityisen omaperäisestä ei tässä tuotannossa siis ole kyse, ja hyvä niin. Aina ei tarvitse tehdä saksalaistyyppistä ”ohjaajateatteria”, jossa efektit, kikkailu ja ylenmääräisyys vievät huomion itse asialta.

La Bohèmea on tavattu pitää romanttisena oopperana, jossa rakastavaiset riitelevät, eroavat ja sopivat kukin oman luonteensa mukaisesti. Ohjaaja Katariina Lahden toteutuksessa termi romanttinen ei kuitenkaan ole keskeinen määrittäjä, vaan pikemminkin tässä yhteydessä voisi puhua verismistä, italialaisen oopperan viimeisen kukoistuskauden tärkeimmästä tyylisuunnasta ja sen sovelluksesta. Verismi-termin alkuperä on italian sanassa vero, joka tarkoittaa suomeksi oikeaa tai todellista. Kyseessä on siis tapa lähestyä oopperaa totuudellisuuden näkökulmasta, toisin sanoen siitä, mikä voisi olla totta. Useimmiten oopperan ongelmahan on juuri se, ettei se ole missään määrin uskottavaa.

Verismin klassikoina pidetään tavallisesti Ruggiero Leoncavallon Pagliaccia (Pajatso) ja Pietro Mascagnin Cavalleria rusticanaa, joista molemmat ovat sävyltään tummia ja joissa henkilöiden tunteet ovat paljaita, raadollisia ja ilman romanttista ihanteellisuutta. Temaattisesti keskiössä näissä teoksissa ovat mustasukkaisuus, väkivalta, seksi ja kuolema. Keskiössä ne ovat myös Lahden La Bohèmessa.

Lahden vahvuus tässä ohjauksessa, kuten muissakin häneltä näkemissäni töissä, on taito kuvata ihmisyyttä kaikkine vivahteineen, mutta kaunistelematta. La Bohèmessa Lahti rakentaa viiltävän ja samalla ylittämättömän kontrastin katujen julman todellisuuden ja haavemaailman välille. Mihinkään ei päästä siitä, että Mimì on lopulta köyhä, keuhkotaudin runtelema katujen kasvatti ja että Rodolfo (runoilija), Schaunard (muusikko), Marcello (maalari) ja Colline (filosofi) elävät kurjuuden kierteessä, joka ei ole pysäytettävissä. Ja että Musetta on prostituoitu. Tästä syystä visuaalisesti vaikuttava jouluaattoilta, johon ensimmäisen ja toisen näytöksen tapahtumat ajallisesti sijoittuvat, näyttäytyy teoksen kokonaisuudessa kirkkaana valonleimahduksena, joka loistaa hetken, mutta sammuu pian vajoten pimeyteen. Jouluinen näyttämökuva on todella kaunis kuusineen, valaistune maailmanpyörineen, yltäkylläisine herkkukojuineen ja satuolentoineen. Se on liian kaunis ollakseen totta. Kolmannessa näytöksessä pimeys onkin palannut, ja se myös jää.

Roolitus oli tällä kertaa onnistunut erinomaisesti ainakin mitä tulee miessolisteihin. Rodolfona laulaneen Zach Borichevskyn tenoriääni soi loisteliaasti, eikä sekään mitään haitannut, että hän on nuori ja salskea. Suomalainen yllättäjä oli Schaunardin roolissa laulanut Jussi Merikanto, josta on kehittymässä kovan luokan ammattimies. Marcellon roolissa lauloi mainiosti Stephen Gadd. Slaavilaista bassotyyppiä edustava, Collinea esittänyt Koit Soasepp on pikkuhiljaa kypsymässä äänellisesti niin, että kohta häntä voi toivoa kuulevansa fakkinsa unelmaroolissa, Boris Godunovina. Siphiwe McKenzien Musetta oli hallittu roolisuoritus, mutta Mimìn roolissa laulanut Stefanna Kybalova ei sen sijaan aivan yltänyt parhaimpaansa: vaikka ylärekisteri soi paikoin moitteettomasti, kokonaisuudessaan ääni oli raa’ahko ja nasaali. Saattoi tietysti kyse olla myös flunssasta.

Ensemblen näyttelijäntyö oli hallittua, kiitos Lahden tarkan henkilöohjauksen, eikä perinteisiä ylilyöntejä, kuten taiteilijanelikon ylenmääräistä rehvastelua, juurikaan nähty. Tosin Musettaa ilman hysteriaa en ole nähnyt, enkä nähnyt nytkään.

Kansallisoopperan uuden ylikapellimestarin Michael Güttlerin työn jälki joistakin oudoista tempovalinnoista huolimatta oli vakuuttavaa. Orkesteri näyttääkin olevan musiikillisesti hyvissä käsissä.

La Bohèmen loppukohtaus Kansallisoopperan lavalla on yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Mimì raahautuu viimeisillä voimillaan ullakkokamariin, mutta ystävien auttamismahdollisuudet tiedetään turhiksi. Kyvyttömyys lamauttaa toveripiirin ja nuori nainen liukuu huomaamatta rajan taa. Ikkunoihin heijastuva kuvajainen maailmanpyörästä viittaa kipeästi siihen toiseen maailmaan, joka ei alunperinkään ollut ullakkohuoneen asukkaille totta.

Liisamaija Hautsalo

Ullakkohuoneen pimeydessä Zach Borichevsky (Rodolfo) ja Stefanna Kybalova (Mimi).
Ullakkohuoneen pimeydessä Zach Borichevsky (Rodolfo) ja Stefanna Kybalova (Mimi).