Kirja-arvostelut

Tähystyksiä kuolemaan

Silene Lehto: Lumikin sydän. Runoja. WSOY. 88 s.

Rakkauden ohella kuolema on kirjallisuuden suuria kestoaiheita. Kiehtovaan ja tyhjentymättömään kuoleman aiheeseen tarttuu Silene Lehto toisessa runoteoksessaan Lumikin sydän.

Teos käynnistyy lääketieteen perspektiivistä, jonka mukaan sydämellä ei ole muistia eikä se toimi tunteiden tukikohtana. Anatomit, nuo ruumiitten tonkijat, marssitetaan pitkin matkaa esille, ja heidän lääketieteelle tuiki tärkeiden tekojensa kylmänviileä objektiivisuus tulee kyseenalaiseksi. Kuolema jos mikä on myös tunneasia.

Eri perspektiivit kuten järki, tiede, tunteet ja uskonto tuodaan näkösälle Lumikin sydämessä rinnakkain, sopivasti erillään, sopivasti toisiin kietoutuneina. Lehdon kirja on teoskokonaisuus, jota voi kutsua runoelmaksi, sen verran yhtenäisestä ilmaisusta ja aiheistosta on kyse. Muutama visuaalinen kuvaruno rytmittää tasavirtaista säerunoa, jonka proosanomaista, kerronnallistakin ilmaisua vauhdittavat varsinkin alkupuolella säkeenylitykset. Selkeät, kirkkaan lauseet kaihtavat kikkailua.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kuolema, väkivalta ja fyysisyys kaikessa karvaudessaankin on keitos, josta Lehdon ilmaisu ponnistaa. Runojen materiaalinen ilmiasu on naivistisen viehättävä, ironia etäännyttää kohtisuorasta kokemuksesta, ja samaa tekee roolirunojen runsaus. Lumikin pahan äitipuolen julmuus saa pseudorationaalisen selityksensä: ”Kuningattarella ei ole nimeä. / Hän on vain nainen, joka halusi Lumikin sydämen. / Hän halusi pitää sitä kädessään, voitonmerkkiä. / Voimmeko oikeastaan paheksua hänen toivettaan? / Kuningattaren täytyy aina olla varuillaan kuin jäniksen, / on salamurhaajia, on vallankumouksia, / ei millään ehdi olla hyvä ihminen.”

Kuningattaren asema on tarkoin rajattu ja määrätty: siinä ei hänen mielestään ole valinnan mahdollisuuksia. Lehdolle tyypillinen ironinen ote kysyy lukijan väliintuloa ja samalla etäännyttävää irtiottoa järkeistämisen logiikasta, jonka takia tappaminen ja väkivalta luonnistuvat.

Satujen maailma on Lehdon teoksessa jatkuvasti lähellä eikä ihme. Niin usein vanhat sadut käsittelevät kuolemaa yhtä aikaa traagisesti, groteskisti ja peittelemättä. Samaan tapaan kaihtelematon on Lehto. Runoissa esiintyvät luontevasti myös Jumala ja enkelit, kirjoittajalleen tyypillisellä pehmeällä ironialla esitettyinä. Eläimet kuten hyönteiset ja valaat – kuten Lehdon esikoisteoksessa Hän lähti valaiden matkaan – tuovat runoihin lisää kriittisiä näkökulmia.

Lumikin sydämen sujuva ilmaisu virittää ajattelemaan kuoleman jatkuvaa likeisyyttä ja sen elimellistä, ruumiillista osuutta elämässä.