Leos Janácek: Jenufa, musiikinjohto Jakub Hruša, ohjaus Olivier Tambosi, lavastus ja puvut Frank Philipp Schlössmann. Suomen kansallisoopperan ensi-ilta 24.1.2014.
On oopperaa ja oopperaa. Oulussa nähtiin pari viikkoa sitten Tauno Pylkkäsen (1918–1980) Tuntematon sotilas (ke. 1967), joka toteutuksensa puolesta edusti sitä, mitä ooppera voi parhaimmillaan olla: modernia, koskettavaa ja elävää musiikkiteatteria, jossa lopputulos oli enemmän kuin osiensa summa.
Suomen kansallisoopperan kauden 2014–2015 ensimmäisessä ensi-illassa, Leos Janácekin Jenufassa (ke. 1904) ei valitettavasti nähty kovinkaan elävää musiikkiteatteria, vaikka odotukset olivat korkealla: loistihan nimiroolissa itse Karita Mattila, jonka ansiosta Kansallisoopperassa on esitetty myös muita Janácekin oopperoita, kuten Katja Kabanova 2000-luvun alkupuolella sekä Tapaus Makropulos puolisentoista vuotta sitten.
kuitenkin todettava, että laulaminen oli perjantai-iltana upeaa. Teoksen solistikunta venyi osaamisensa äärirajoille tai sen yli, ja teos oli myös roolitettu erinomaisesti pienimmät tehtävät mukaan lukien. Koko ensemble tuntui saaneen innoitusta Karita Mattilan tähteydestä ja varmaakin varmemmasta osaamisesta. Vaativa nimirooli on sitä paitsi kuin sopraanon äänelle tehty. Esityksen musiikillinen toteutus oli siis täyttä rautaa, myös viimeistellyn orkesterisoiton näkökulmasta.
Suurenmoinen laulaminen ei kuitenkaan pystynyt peittämään sitä, että Hampurin valtionoopperalle aikoinaan tehty Jenufa ei ole kestänyt ajan hammasta erityisen hyvin. Se mikä 20 vuotta sitten on ehkä näyttänyt tuoreelta pelkistämiseltä, vaikuttaa tänään naivilta sosialistiselta realismilta. Lisäksi se, että Jenufa on ilmeisesti alunperinkin suunniteltu näyttämöteknisesti keveäksi matkalaukkutuotannoksi, jota on helppo siirtää estradilta toiselle, ei auttanut asiaa.
edustaa tshekkiläistä kansanmusiikilla maustettua ja modaalista harmoniaa hyödyntävää kansallisromantiikkaa. Gabriela Preissován (1862–1946) realistiseen näytelmään perustuva libretto, jonka tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen maalaiskylään, kertoo kaunistelemattoman tarinan ahdasmielisyydestä ja torjutusta rakkaudesta hukutettuine lapsineen. Analogia Minna Canthin (1844–97) niin ikään lapsenmurhan paljastumiseen päättyvän Anna Liisa -näytelmän (ke. 1895) kanssa on ilmeinen.
Mitä sitten nähtiin? Nähtiin näyttämökuvaa hallitsevaa tyhjää tilaa ja kiveä, joka ei varsinaisesti tukenut teoksen osittain sisätiloihin sijoittuvia tapahtumia – ellei se sitten kömpelösti viitannut kyläyhteisön arkaaisiin arvoihin ja kaksinaismoraaliin. Ensimmäisen näytöksen visuaalinen häpeäpilkku oli nuoren Jenufan hämmästyttävän ruma puku, jonka luoma ajallinen viittaus sitä paitsi oli ristiriidassa muun ajankuvan kanssa. Kuoro oli ohjattu heilumaan ja ryntäilemään järjenvastaisesti. Henkilöohjaus oli toki vahvaa, mutta kaiken kaikkiaan teatterin mahtavin voimavara, illuusio – ajatus siitä, että näin olisi voinut tapahtua – jäi tässä tuotannossa syntymättä.
Oulun teatterin Tuntemattomaan sotilaaseen, jossa teatterin illuusio sen sijaan toteutui. Ehdotan, että sen ottaisi ohjelmistoonsa esimerkiksi Helsingin Juhlaviikot, tai jopa Kansallisooppera itse. Tämä Lauri Maijalan ohjaama produktio olisi omiaan laajentamaan ymmärrystämme oopperasta elävänä, nykyaikaisena musiikkiteatterina.
