Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna. Otava. 576 s.
Laila Hirvisaari on Suomen tuotteliaimpia kirjailijoita. Hän on yleisön suursuosikki, ja myös virallista tunnustusta on tullut, muun muassa kirjallisuuden valtionpalkinto, Pro Finlandia -mitali ja professorin arvonimi.
Venäjän Katariina Suuren (1729–1796) persoona kiehtoo Hirvisaarta. Tuorein aihepiirin teos on romaani Me, Keisarinna. Se on jatkoa romaanille Minä, Katariina. Jälkimmäinen teos oli Finlandia-ehdokas ja vuoden 2011 myydyin romaani.
Samasta asetelmasta ja pääosin samoista henkilöistä huolimatta Me, Keisarinna on luettavissa itsenäisenä teoksena. Katariinan elämässä oli sadunomaisia aineksia. Hän oli pienen Anhalt-Zerbstin ruhtinaskunnan hallitsijan tytär, joka 14-vuotiaana naitettiin Venäjän kruununperijälle Pietarille. Keisarinna Elisabetin kuoleman jälkeen Pietari syrjäytettiin ja murhattiin. Katariinalla väitettiin olleen sormensa pelissä, mutta siitä ei ole varmaa näyttöä. Venäjän laillisen kruununperijän, pikkulapsena vankilaan suljetun Iivana VI:n kuolemasta hän sen sijaan oli vastuussa.
useinvalistushallitsijaksi. Hän oli kirjeenvaihdossa Voltairen, Diderot’n ja muiden valistusfilosofien kanssa. Hän edisti koulutusta, tosin vain aateliston osalta, jota hän muutenkin pyrki hyvittelemään. Maaorjien asema pysyi kurjana tai kurjistui entisestään.
Kunnon hallitsijan tavoin keisarinna laajensi valtakuntaansa erityisesti Puolan ja Turkin kustannuksella. Serkkuaan Ruotsin Kustaa III:takin vastaan hän kävi sotaa (1788–90). Serkun aloittama sota päättyi tasapeliin. Katariina tunnetaan myös intohimostaan miehiin. Keisarinna vanhenee, mutta rakastajat nuortuvat. Hirvisaari tekee Katariinasta jonkinlaisen varhaisen feministin, joka taistelee naisten oikeudesta seksuaalisuuteen.
toimii. Kuten edellisessäkin romaanissa uskollinen kamariherra ja ystävä Leon August Denikin kirjaa keskusteluissa hallitsijan kanssa tämän elämän eri vaiheita. Leon toimii keisarinnan omanatuntona ja muistuttaa häntä asioista, jotka tämä haluaisi unohtaa. Keisarinnaa piinaa syyllisyys maaorjien kurjista oloista ja julmuuksista, joita Venäjän armeija kohdisti Turkin siviiliväestöön sotien aikana. Muistojen kirjaaminen tapahtuu Katariinan viimeisenä elinvuonna.
Yksinvaltiaan katumuksessa on jotain falskia. Tietysti hänkin oli suuressa määrin olosuhteiden (erityisesti aatelin) vanki. Silti katumuksen kyyneliä vuodattava Katariina on suunnilleen yhtä uskottava kuin Hitler, joka itkisi Auschwitzia.
Silti Me, Keisarinna on viihdyttävää ja opettavaista luettavaa. Olipa keisarinnan katumus aitoa tai ei, hänestä muodostuu jollain kumman tavalla moniulotteinen, jopa sympaattinen kuva.
Henkilöhahmoissa tapahtuu kehitystä. Seipäänniellyt luottopalvelija Škurin menee vanhoilla päivillään naimisiin, ja uskollisista uskollisin aviomies Leon August löytää elämäänsä uuden naisen.
ja maisemien kuvaajana Hirvisaari on taitava. Jos kirjasta olisi valittava yksi upea kuvaus, se olisi ehdottomasti Kaanien palatsi Krimillä.
Liitteenä olevassa Katariinan sukupuussa esiintyy pojanpoika Aleksanteri I, josta todetaan, että hän oli Venäjän keisari.
Yhteisen historiamme vuoksi olisi voinut mainita, että hän oli myös Suomen suuriruhtinas.
Pieni terminologinen virhe toistuu läpi teoksen: sotamarsalkkaa kutsutaan kenttämarsalkaksi.
