Outi Heiskanen – Matkaseurue. Wäinö Aaltosen museo 23.2. asti.
Taidegraafikko ja performanssitaiteilija Outi Heiskanen (s. 1937) on kutsunut koolle pensastuulikansan, graafisen korttipakkansa ihmishahmot, eläimet ja hybridit suureen, koko Wäinö Aaltosen museon täyttävään installaationomaiseen näyttelyyn. Turkuun pysähtynyt kuvakaravaani tekee vaikutuksen – jo pelkästään visuaalisen materiaalin runsaus hengästyttää.
Näyttelyn kuraattori amanuenssi Susanna Hujala on auttanut kriitikkoa teosten laskemisessa. Erikseen nimikoituina on esillä 212 teosta. Mutta jos lasketaan mukaan installaationomaisiin Häpeänurkkaan, Pilvilinnaan ja piilopirttiin, Yökiitäjään ja Suuren muuttokuormaan sisältyvät vedokset saadaan 170 lisää eli 382 teosta.
Tämän lisäksi jo yksikin Heiskasen teos voi sisältää monta erillistä kuvaa. Montaasissa kaksi tai useampi kuva yhdistyy uudeksi aiheeksi. Taiteilijan keksimä kompiisi tarkoittaa teosta, jossa samalle arkille vedostetaan useita laattoja vierekkäin ja päällekkäin.
Outi Heiskanen on tunnettu ja monesti palkittu taiteilija. Hän onnistuu puhuttelemaan suuria yleisöjä. Millä keinoilla dialogi syntyy?
Keskeisimmän ilmaisuvälineensä metalligrafiikan Heiskanen omaksui Taideteollisen oppilaitoksen grafiikan osastolla legendaarisen Mestari K:n – Pentti Kaskipuron – oppilaana. Piirrosviivan alkuperä on kuitenkin jo lapsuudessa – samoin kuin eläinaiheet, joitten alkukuvat löytyvät piirieläinlääkäri-isän työmailta, maalaispihatoista ja navetoista.
Viivasyövytetty kuva syntyy piirtämällä teräsneulalla kovalle etsauspohjalle. Heiskasen joskus risumaiseksi luonnehdittu viiva haparoi esiin figuurit jättäen muodon etsinnän näkyviin. Herkkä etsausviiva on musta, kuivaneulaviiva vieläkin mustempi ja akvatinta antaa vedokselle harmaasävyt. Läpimurtoteoksessa Punatukkainen tyttö (1974) on väriä. Mustan ja paperinvalkoisen maailmassa se tuikkii kuin varhaistalven yllättämään puutarhaan unohtunut värikäs paperilyhty.
Korttitalo avain
kuvamaailmaan
Seitsemänkymmentäluvulla kasvanut pienten vedosten sarja Korttitalo on avain koko Heiskasen kuvamaailmaan. Heiskasen korttipakassa on neljä maata – Kalastajaperhe, Erakot ja sammakot, Eläinvaltakunta ja Valtti. Mutta yksittäinen kortti voi kuulua mihin maahan tahansa, yhtaikaa eri maihin ja se voi vaihtaa maata. Pasianssi Heiskasen jakamilla korteilla muodostuu säännöistä vapaaksi, anarkistiseksi leikiksi, jossa taiteilijan lähipiiri on mukana ajattomiksi ihmishahmoiksi, faabelieläimiksi tai hybrideiksi muuntuneina.
Kaunottaren täysprofiili henkii Italian varhaisrenessanssia, susinainen Vulpina kolkuttaa alitajuntaa. Oudot hybridit ovat yhteydessä surreaaliin, mutta tämä mahdollinen maailma ei ole pelottava vaan pikemminkin lempeä. Karhun unessa eläin ja ihminen nukkuvat yhdessä, Karhu katsoo tähtiä –vedoksessa kuusella on karhun siluetti, Lautalla-vedoksen uinuvaa ihmisparia ympäröi öinen veden peili.
Suomalaista faunaa täydentävät eksoottisemmat apinat ja tiikerit. Ne ovat mielen arkkityyppejä mutta myös muistumia tärkeistä matkoista Intiaan, Nepaliin, Tiibetiin, Mongoliaan, Afganistaniin. Itämaisen kuvan tai ajattelun merkitys on huomattava, mutta yhtä kaikki vaikea huomata.
Aika ajatonta,
paikka paikatonta
Vaikka Heiskasen kuvaärsykkeet usein tulevatkin reaalimaailmasta abstrahoituu kuvien sisäinen kalenteri aikaan ennen kapitalismia, kulutuskulttuuria ja nopeaa tyydytystä tyrkyttävää populaarikulttuuria. Heiskasen taiteen aika on ajatonta ja paikka paikatonta.
Ilmeinen sukulaissielu suomalaisen taiteen historiassa on Hugo Simberg, jonka galleriasta vain lempeä Kuolema ei ole saanut kutsua Heiskasen seurueeseen. Morpheus, uni, on kuitenkin kuoleman pikkuserkku. Kesäyö, teltta –installaation valkeassa, harsomaisen kevyessä telttarakennelmassa uinuva musta figuuri saattaa hyvinkin kolkutella Tuonelan portteja.
Heiskasen animistiset kuvat kurkottavat kohti (menetettyä) alkutilaa, olemassaoloa, jossa ihminen on nykyistä enemmän yhtä kaiken elävän kanssa. Tällä tasolla Heiskasen taide asettuu keskusteluun myös kulutuskriittisen ja ympäristöeettiseen nykytaiteen kansa.
