Kirja-arvostelut

Elämää
ruudun takana

Tiina Lehikoinen
Tiina Lehikoinen

Tiina Lehikoinen: Samaan aikaan toisaalla. Poesia. 100 s.

Tamperelaisen Tiina Lehikoisen runot erottuivat edukseen kirjallisuuslehtien palstoilla jo ennen Sitruunalumilyhtyjä -esikoisen julkaisua (2008). Sanataideohjaajan debyytti ei pettänyt odotuksia, vaan oli tuolloin vakuuttava pelinavaus.

Kaivan hyllystäni vuoden aforismikirjana palkitun teoksen edelleen, tasaisin väliajoin. Lehikoinen on ollut koko julkaisuhistoriansa ajan arvostettu tekijä runoilijoiden keskuudessa, mutta laajemmalle lukevalle yleisölle hänen tuotantonsa on jäänyt melko vieraaksi.

Turussa opiskellut kirjailija vaikuttaa nykyisin myös Tuli&Savu -lehden päätoimittajana.

Edellisen, Isoympyräkatu -teoksen voima perustui osaksi aforismin ja runouden lajirajojen rikkomiselle. Uutukaiskokoelma Samaan aikaan toisaalla on kuitenkin nykyrunoudeksi tunnistettavaa tekstiä, ja istuu hyvin nimenomaan Poesian julkaisuohjelmaan.

Kokoelma etenee kuin uni, epäloogisesti, katkoksin. Teoksessa vilistää elokuvaviittauksia Krzysztof Kiéslowskista Oliver Stoneen. Kulttuurissamme, jossa ei ole keskusta tai suurta kehyskertomusta, menevät iloisesti sekaisin Mustanaamion ja Lönnrotin retket.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Lehikoinen luotaa kollektiivista alitajuntaamme. Vaivumme iltaisin television, tietokoneen tai tabletin ääressä fiktion ihmemaailmaan kokemaan jännitystä, pelkoa tai uskomattomia rakkaustarinoita, jotka omasta elinpiiristämme puuttuvat.

Vaaralliset vietit

Runoilijan ja minun ikäluokkani on varttunut yhtä paljon puhekielisen keskustelupalsta- ja chat-ilmaisun kuin virallisen, kirjallisen kielen piirissä.

Moni nykyrunoilija osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun käyttäen aikansa puhekieltä, tai puhekieliä. Lehikoinen kuuluu tähän joukkoon.

Moniäänisen sekamelskan lomissa pilkahtelee järjen ääni, joka laittaa järjestykseen ilmiöt, vietit ja alitajunnan. Etenkin kirjan loppupuolella Lehikoisen puhuja taipuu tietoiseen, keskeislyyriseen pohdintaan: ”Kipu valaisee olemisen pientareet nilkoista korviin. / Talvi kasvattaa luottamusta, tarjoilee kiviä pimeän täydeltä. / Pakottaa kääntymään. Katsomaan sisään”.

Teoksen poliittisuus kytkeytyykin siihen, miten miehisessä kulttuurissa ja lääketieteen historiassa on aiempina vuosikymmeninä suhtauduttu naisen vietteihin ja seksuaalisuuteen: ”Kuinka sisäiset vuorovedet heittelevät / vain toisella sukupuolella, / kumma juttu – se johtuu hermojen heikkoudesta, / selittivät valistuneet kollegasi”.

Koen nautintoa Lehikoisen uutukaista lukiessa paitsi runoilmaisun moninaisesta kirjosta, myös lukuisista viitteistä, joita tekijä on tekstiin ripotellut. Teos on runokielen runsaudensarvi. Muodossa on viitteitä niin modernistisesta estetiikasta kuin esimerkiksi hakukonerunoudesta.

Hevonen laukkaa yhtenä motiivina läpi teoksen, viitaten erityisesti vietteihin, kenties myös Eeva-Liisa Mannerin runouteen. Aikaa, keskittymistä sekä muodon epäortodoksisuudelle antautumista kokoelmaan syventyminen vaatii, mutta kuka sanoi, että runouden pitäisi olla helppoa.