Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä. WSOY 2013. 221 s.
Tero Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylä -romaanin jälkeen on helppo uskoa helvettiin ja paratiisiin. Molemmat löytyvät Vietnamista.
”Kolme hajaantunutta monologia joulukuussa 1996”, lukee ennen ensimmäisiä merkintöjä. Tapahtumat vievät pääosin parinkymmenen vuoden taakse, keskelle Vietnamin sotaa, mutta myös nykyaikaan. Aina joku selviää hengissä.
Eloonjääneet ovat onnekkaita, mutta eivät missään nimessä onnellisia. Liukkonen päästää ääneen kolme sodan runtelemaa ihmistä: äidin, pojan ja amerikkalaisen sotilaan. Vaihdot ovat nopeita ja lukijan puhuttelut suoria.
Mielenkiintoisin henkilöistä on ilman muuta Carver, Mississipistä tullut tappaja. Koko mies on paradoksi ja hieno keulakuva nykyaikaiselle sodankäynnille, jossa mikään ei ole selvää: ”Sellainen minä olen. Se on totuus. Jos kysyt minulta, pitääkö se paikkaansa, vastaan: totta helvetissä. Kaikki, mitä minusta puhutaan, pitää paikkansa. Mutta sinä et voi oikeasti käsittää, kuka minä olen. En käsitä sitä itsekään.”
Kaikesta pahuudesta huolimatta Liukkonen katsoo sotilaidensa sisään ja näkee sielläkin ihmisen.
Yksi teoksen kantavista ajatuksista on, ettei kannata keksiä lohdutusta, jos sitä ei ole. On vain läsnäoloa, kärsimystä ja tiedostamista, ja juuri sitä henkilöt puheillaan todistavat.
Kovin persoonallista kuvaa ei vietnamilaisesta Lienistä tai hänen pojastaan saa, mutta se on tavallaan tarinan tasolla onni: tuskan yli pystyy nyt näkemään kokonaisen kuvion. Se näyttää kolmiolta, jonka sivut muodostuvat kolmen eri henkilön näkökulmasta kerrotuista tarinoista. Ja kunniapaikalle, keskiöön, Liukkonen on saanut luonnosteltua hahmotelmansa Vietnamista. Ei koko totuutta, sillä sitä on mahdoton vangita paperille, mutta laajan näkymän silti.
