Don Pasquale on tyylikäs modernisointi

Hannu Lindholm on toteuttanut  oopperaan visuaalisen maiseman.
Hannu Lindholm on toteuttanut oopperaan visuaalisen maiseman.

Suomen Kansallisoopperan ensi-ilta 27.9.. Gaetano Donizetti: Don Pasquale. Musiikinjohto: Marco Boemi. Ohjaus: Tuomas Parkkinen

Gaetano Donizettin (1797–1848) Don Pasquale, Suomen Kansallisoopperan syksyn ensimmäinen ensi-iltateos edustaa vielä talon edellisen taiteellisen johtajan, Mikko Franckin, linjauksia, vaikka uusi johtaja, mezzosopraano Lilli Paasikivi onkin jo aloittanut aluksi 3-vuotiseksi sovitun työsarkansa.

On tietysti hyvä, että Kansallisoopperan ohjelmistoon sisältyy silloin tällöin myös aitoa italialaista bel canto -repertoaaria. Koominen Don Pasquale on teoksena kuitenkin melkoisen tyhjänpäiväinen, ja siihen sisältyvä moraalinen opetus, jonka mukaan vanhus älköön naiko nuorta naista, pitää tänä päivänä pintansa vain hädin tuskin.

Oopperan henkilögalleria rakentuu commedia dell’arten, italialaisen katuteatterin tutuille stereotyypeille, joilla taas on juurensa antiikin roomalaiskomediassa. Nimihenkilö, Don Pasquale, on siis vanha, itara ukonturilas, jonka vastineita oopperakirjallisuudessa ovat esimerkiksi Verdin Falstaff ja Ruusuritarin Ochs von Lerchenau. Malatestaa, toimintaa ohjailevaa, liukasta jokapaikanhöylää vastaavat esimerkiksi Rossinin ja Mozartin Figaro-hahmot. Ja nuoria salarakkaita, joita edustavat Norina ja Ernesto, löytyy lähes jokaisesta oopperateoksesta. Ja tietysti teos päättyy lieto finoon eli oopperan loppu on onnellinen. Tämä kaikki on siis sitä vanhaa ja iänikuista, joten mikä Suomen Kansallisoopperan Don Pasqualessa on uutta ja tuoretta – sellaista, jonka vuoksi teos kannattaisi katsoa?

Varmasti ainakin se, että pääsolistit ovat nuoria ja suloisia. Sopraano Hanna Rantalan Norina oli tasapainoinen sekoitus eleganttia leidiä ja häikäilemätöntä raivotarta ja tenori Tuomas Katajalan Ernestoa, hitusen hidasta ensirakastajaa, oli niin ikään ilo katsella. Molemmat onnistuvat myös laulusuorituksissaan, ja Katajalan ylä-äänet kalskahtivat paikoin komeasti. Bel canto -laulutyylin hallitsi parhaiten baritoni Roberto de Candia, jonka pienille eleille rakentuva roolityö oopperan ääliömäisenä harmaahapsena oli viihdyttävä. Jaakko Kortekankaan Malatestaa sen sijaan vaivasi lievä totisuus, vaikka baritoniääni soikin kiitettävän tasalaatuisesti.

Onnistunut
modernisointi

Tärkein syy, jonka vuoksi Don Pasquale kannattaa katsoa, on kuitenkin sen onnistunut modernisointi tyylikkäine näyttämökuvineen. Ohjaaja Tuomas Parkkinen on siirtänyt oopperan tapahtumat 1800-luvun alun italialaisesta kylämaisemasta 1950-luvun Sisiliaan. Ollaan agraarisen ja urbaanin, perinteisen ja modernin rajalla siten, että näyttämökuva ja tapahtumat ovat uskottavia.

Hannu Lindholmin oopperaan toteuttamaa visuaalista maisemaa hallitsevat valkoinen, hivenen rapistunut huvila parvekkeineen sekä satama nostalgisine laivamainoksineen ja kapakoineen. Illuusio etelän yöstä palmuineen toimii. Myös puvut liittyvät saumattomasti ajankuvaan. Erityiskiitoksen ansaitseekin pukusuunnittelija Tuomas Lampinen, jonka tyylitaju ei tässä tuotannossa petä kertaakaan. Puvut ovat yksinkertaisia ja kauniita henkien 1950-luvun glamouria.

Don Pasqualen solistiensembleä vaivasi ilmeisesti pienoinen ensi-iltajännitys, sillä farssi ei kovasta yrittämisestä huolimatta vielä perjantaina päässyt täysin valloilleen. Henkilöohjauskin olisi ehkä kaivannut vähän enemmän kaikkea: kontrasteja, nopeutta, räväkkyyttä, hulluttelua, liioittelua. Tätä linjaa olisi pitänyt myös kapellimestari Marco Boemin noudattaa, sillä Kansallisoopperan orkesterista kyllä irtoaa ihan mitä vain pyydetään. Toivottavasti esityskertojen lisääntyessä tunnelma tästä vielä tiivistyy sekä näyttämöllä että orkesterimontussa, sillä kaikki ainekset kelpoon komediaan ovat olemassa.

LIISAMAIJA HAUTSALO