Kuolema kulkee
kantapäillä
Emma Puikkonen: Matkamusiikkia. WSOY 2013. 188 s.
Suomessa ei nykyään puhuta kuolemasta eikä juuri muustakaan todellisesta. Meillä pusketaan eteenpäin liukkaalla pinnalla pisteestä A pisteeseen B, ja sitä väliä sanotaan elämäksi.
Emma Puikkosen Matkamusiikkia yrittää nähdä pinnan alle, katsoa Suomea halkovan tieverkoston ohi syvälle metsään, oikeisiin asioihin. Välillä näkyykin oikeinkin selkeästi.
Turusta liikkeelle
Tapahtumat lähtevät liikkeelle Turusta, kun 88-vuotias Aimo tapaa kauppatorilla itseään puolta nuoremman Iisan, poikansa rakastetun. Molemmilla on elämä solmussa: Iisa kärsii lapsettomuudestaan ja Aimo on menettämässä muistinsa. Ennen kuolemaansa vanhus haluaisi vielä päästä synnyinseudulleen Savoon, ja hengähdystaukoa kaipaava nainen lupautuu matkaseuraksi.
Matkamusiikkia on road story, joka tuo parhaimpina hetkinään mieleen runon niin kuvastonsa kuin sanomansakin puolesta. Se kertoo ihmisistä, jotka kuolema on saanut liian äkkiä kiinni, liimautunut kylkeen eikä tahdo päästää irti. Näkyvä pinta ei Puikkoselle riitä, nyt pitää raaputtaa sen takana lymyilevä todellisuus esiin ja jättää ympärille riittävästi selittelemätöntä tilaa.
Elämä, matka ja kuolema
Teos on jakautunut hauskasti kolmen asetuksen alle, joissa kussakin kerrotaan, miten täällä tulee toimia: Olla ajoissa ja pitää säännöistä kiinni, noudattaa sopivan tiivistä aikataulua vauhdin ylläpitämiseksi, eikä missään nimessä pysähdellä, ettei kaadu tai eksy. Meillä kuollaankin hiljaa sairaaloissa, että omaiset voivat palata kuolemista puhtaisiin koteihinsa ottamaan etäisyyttä.
Sitten pääsevät pienet ihmiset ääneen, Iisa ja Aimo, joiden liuku ulos kiikkerältä pinnalta on jo alkanut ja jatkuu läpi teoksen. Molemmat ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa sanotaan mitä tarkoitetaan, vaikka onkin suhteettoman vaikeaa saada sanat tarkoittamaan oikeita asioita – ja aina jotakin jää sanomatta. Ajan kuluminen ja muistin katoaminen pohdituttavat kumpaakin matkalaista.
Oikeastaan vain kuolemaa lähestyviä ihmisiä katsotaan hyvin tarkkaan, sillä viimeisinä hetkinä kuoret kuluvat pois. Sinitakkisten vartijoiden mahtipontinen päsmäröinti saa teoksessa jo liikaa huomiota. Arvoituksellinen hirvi kertojana toimii. Mutta kolmas pykälä kuolemasta ja kuolemisesta on kirjan kaunein. Siinä Puikkonen pääsee ehdottomasti aivan puhtaaseen totuuteen kiinni.
