Nymfistä laakeripuuksi

Soile Isokoski loistaa Daphnessa

Soile Isokoski loisti Daphnen haastavassa koloratuuriroolissa.
Soile Isokoski loisti Daphnen haastavassa koloratuuriroolissa.

Richard Strauss: Daphne Helsingin juhlaviikoilla 17.8., Suomen kansallisoopperan orkesteri ja kuoro, kapellimestari Susanna Mälkki, visualisointi Jere Erkkilä ja Kimmo Ruskela.

Vaikka Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoa voi tänäkin vuonna luonnehtia kokeilevan nykytaiteen runsaudensarveksi, myös perinteisemmille genreille kuten oopperalle on vielä onneksi paikkansa festivaalilla.

Tänä vuonna Juhlaviikot tarjoaa kaksi erilaista, mutta omalla tavallaan merkittävää oopperaesitystä: Richard Straussin (1864–1949) Suomessa ensimmäistä kertaa kuultavan Daphnen Op. 82 (1938) sekä W.A. Mozartin (1756–1791) Don Giovannin (1787), joka ennakkotietojen mukaan modernisoidaan nykyteknologian avulla.

Sen lisäksi, että lauantai-iltana Helsingin musiikkitalossa kuultu Daphne oli osa Juhlaviikkotarjontaa, oli se samalla Suomen kansallisoopperan orkesterin juhlakonsertti, jolla kunnioitettiin orkesterin 50-vuotista olemassaoloa.

Syytä juhlintaan todellakin on, sillä orkesterin perustamisen vuonna 1963 on ajateltu olleen yksi sysäys maailmankin mittakaavassa ainutlaatuiselle suomalaiselle oopperabuumille.

Surkea
libretto

Straussin Daphne on musiikillinen pastoraali eli paimennäytelmä, jossa jumalat ja kuolevaiset ottavat mittaa toisistaan. Aihe on oopperahistoriallisesti tärkeä, sillä siihen perustuu esimerkiksi ensimmäisenä oopperateoksena tunnettu Jacopo Perin Dafne (1697). Straussin tuotannossa Daphne sijoittuu jälkiromanttiseen myöhäiskauteen.

Straussin tulkinta ikiaikaisesta Daphne-myytistä perustuu löyhästi Ovidiuksen Muodonmuutoksiin. Oopperassa nuorella Daphnella on kaksi kosijaa, lapsuudentoveri Leukippos sekä Apollo-jumala, joista kumpaakaan neito ei halua puolisokseen.

Dionysos-juhlassa mustasukkainen Apollo kuitenkin tappaa nuoren kilpakosijansa, jota Daphne heränneen rakkautensa vuoksi suree muuttuen lopulta laakeripuuksi.

Daphneen henkilöhahmona liittyy entiteetti, samastuminen luontoon, puihin ja kukkiin, mikä synnyttä kiinnostavan analogian suomalaiseen oopperaan. Erkki Melartinin teosofissävytteisessä Ainossa (1909) päähenkilö niin ikään samastuu vahvasti luontoon muut asiat mielestään pois sulkien.

Daphnen musiikki on häkellyttävän hienostunutta jopa Straussin mittakaavassa. Silti syyt teoksen esittämättömyyteen ovat ilmeiset: myytin väkevyydestä täysin riisuttu libretto on suorastaan surkea tekele eikä se esimerkiksi sisällä dramaturgisia jännitteitä, jotka tekisivät oopperan henkilöasetelmasta kiinnostavan.

Turhaa
alleviivausta

Helsingissäkin teos tehtiin konserttiversiona ja sen olisi totisesti pitänyt riittää. Daphnen musiikkiin sisältyy runsaasti varsin selkokielistä musiikillista luontokuvausta meren kuohuineen, tuulen tuiverruksineen ja ukkosineen samaan tapaan kuin esimerkiksi säveltäjän varhaiskauden sinfonisiin runoihin, joita on myös ns. ohjelmamusiikiksi kutsuttu.

Suuri edistysaskel tietysti on, että tässäkin tuotannossa oli satsattu tekstitykseen, joka heijastettiin kolmelle videonäytölle mahdollisimman suuren näkyvyyden saavuttamiseksi.

On kuitenkin kysyttävä, mihin ihmeeseen tarvittiin esityksen visualisointia eli räikeitä valoja ja tekstityksen taustalla pyöriviä latteita luontokuvia?

Tästä kuvastosta syntyi nimittäin se vaikutelma, että tekijät eivät ensinnäkään luottaneet musiikin omaan ilmaisuvoimaan tai mikä vielä pahempaa, aliarvioivat yleisöä alleviivaamalla musiikissa selvästi ilmaistuja sisältöjä. Samaan turhuuteen sorruttiin Juhlaviikoilla myös viime vuonna musiikillisesti mitä onnistuneimmassa Tristan ja Isolde -tuotannossa.

Musiikillisesti
täysosuma

Musiikillisesti ilta oli kuitenkin unohtumaton huolimatta siitä, että flunssa raateli Apollon roolissa laulaneen Scott MacAllisterin normaalioloissa tehtävään täydellisesti sopivaa tenoriääntä häijynlaisesti.

Lilli Paasikiven alttomainen mezzosopraano hehkui tummana ja täyteläisenä maanäiti Gaean roolissa ja lyyrisempään tenoritehtävään, Leukippoksen rooliin, sopi puolestaan erinomaisesti Ladislav Elgr. Muutkin solistit sekä Kansallisoopperan kuoro hoitivat tehtävänsä moitteettomasti.

Illan kiistämätön kuningatar oli kuitenkin Daphnen äärimmäisen haastavassa koloratuuriroolissa loistanut Soile Isokoski, jota ei turhaan pidetä yhtenä oman aikamme merkittävimmistä Strauss-sopraanoista. Isokosken kimmeltävät, korkeat pianissimot, hänen tavaramerkkinsä, ovat jos mahdollista entistäkin sulokkaampia.

Musiikillisessa tarkkuudessa ja tulkinnan hienostuneisuudessa Isokoski oli jälleen omaa luokkaansa.

Päivänsankari, Suomen kansallisoopperan orkesteri kapellimestari Susanna Mälkin johdolla soitti tunteella ja hurmiossa niin hyvin kuin Straussia yleensä voi soittaa.

LIISAMAIJA HAUTSALO