Heli Laaksonen: Aapine. Kuvittanut Elina Warsta. Otava. 72 s.
Suuren suosion runoillaan ja erityisesti esiintymisillään saavuttanut, lounasmurteiden puolestapuhuja Heli Laaksonen on uutena aluevaltauksena kirjoittanut lapsille. Laaksonen ei aloitakaan lapsille suunnattua tuotantoaan millä tahansa vihkosella, vaan hänen kynästään on tällä kerralla lähtenyt 28 kirjainaiheista runoa, jotka yhdessä muodostavat lounaismurteella kirjoitetun aapiskirjan.
Oppikirja Aapine ei varsinaisesti ole. Varsinkin vierasperäisistä kirjaimista kirjoitetut runot käsittelevät huumorilla lounaissuomalaisen tapaa ääntää yleiskielen näkökulmasta väärin.
Vaikka luin teosta aluksi aikuislukijan silmin, hymyilytti kirjan mutkaton leikki sanoilla, ja lounaismurteen kummallisuuksista revitty huumori. Tämä on hyvä merkki, sillä aikuisen viihtyminen kirjan äärellä viestii siitä, ettei tekijä aliarvioi lapsiyleisöään.
Lapset ovat hoksaavaisia, oppimishaluisia ja uteliaita ihmisenalkuja, vaikka lastenkirjoista ja lapsille suunnatuista tv-ohjelmista voisi usein toisinkin päätellä.
Raumalaistuneelle kirjailijalle tärkeintä on läpi tuotannon ollut riemukas leikki kielellä, humoristiset kielen käänteet, joiden ilmitason takana hän on voinut käsitellä helposti lähestyttävällä tavalla vaikeitakin ihmissuhteisiin, ja elämään ylipäätään liittyviä asioita. Nyt tuo huumori ja keveys toimivat porttina lapsen oppimiseen.
Runollinen muoto ja äänteellinen leikki vievät mukanaan, ja näin tiedon omaksuminen ja kysyminen sujuu kuin itsestään.
Kuvituksella
tärkeä osuus
Murteella kirjoitettu aapiskirja on asetelmaltaan ja konseptiltaan hauska siinäkin mielessä, että aapisen parissa lapset sukupolvesta toiseen alkavat omaksua yleiskieltä, siis puhua ja kirjoittaa ”oikein”.
Laaksonen on tuotantonsa alusta alkaen esittänyt kysymyksen siitä, miksei kirjailija voisi kirjoittaa runoutta sillä kielellä, jolla hän on oppinut ilmaisemaan ja tuntemaan – miksi hänen tarvitsisi opetella jokin uusi kielipeli?
Aapine vie tämän kysymyksen vielä pidemmälle, ja teoksen loppuun liitetyssä, aikuisille suunnatussa ”paasausosiossa” hän kirjoittaa murteiden tärkeydestä ja niiden sitkeydestä yleiskielen puristuksessa.
Lukuelämyksessä lähes yhtä suuri osuus on Elina Warstan upealla kuvituksella, ja Warsta onkin täysin oikeutetusti mainittu teoksen toisena tekijänä. Hänen kuvitusjälkensä on nykyaikaista, jopa kansainvälistä.
Lastenkirjojen kuvitus on usein tylsää ja varmanpäälle mietittyä, mutta Aapisen persoonallisten ja hauskojen kuvien upeat värit ja muodot hivelevät myös aikuisen katsojan silmää, ja toimivat Laaksosen runojen kanssa hyvin yhteen.
Kaiken kaikkiaan Aapine on kirja, jossa tekijä ei tingi omasta tyylistään, vaikka kohdeyleisö olisikin toinen kuin yleensä. Teos on elämää ja hauskoja hahmoja pursuava, visuaalisesti komea teos.
Nähtäväksi jää, miten lapset ottavat vastaan lounaismurteella kirjoitetun runoteoksen.
