Royal Southern Brotherhood -yhtye (Yhdysvallat) ja American-yhtye Radisson Blu Marina Palacessa keskiviikkona 24.7.
Aina silloin tällöin turkulaisia hemmotellaan tänne läpikulkumatkalla majoittuvilla kansainvälisillä esiintyjäryhmillä. Viime viikon Pori Jazz -vieraat Bonnie Raitt ja Steve Winwood yhtyeineen viettivät kaupungissa aikaa vain pyöräillen. Äänekosken Keitele Jazziin matkalla ollut southern rock -ryhmä Royal Southern Brotherhood (RSB) sen sijaan äityi heittämään Turussa oikein virallisen keikan.
Aitoa southern-musiikkia esittävä ryhmä on meillä sen verran harvinainen vieras, että sitä tultiin lyhyellä varoitusajallakin runsain joukoin kuulostelemaan. Modernit viidakkorummut välittivät ennakkotietoa tehokkaasti.
RSB soittaa synteesiä Louisianan ja Georgian, tarkemmin haarukoituna New Orleansin ja Maconin musiikeista. Edellisestä paikasta on kotoisin yhtyeen vokalisti ja lyömäsoittaja Cyril Neville kuuluisastaThe Neville Brothers -yhtyeestä. Jälkimmäisestä taas The Allman Brothers Bandin urkurin ja laulajan Gregg Allmanin poika Devon Allman. Toisena kitaristina toimii Mike Zito. Kaikki kolme ovat bändin vokalisteja.
Vaikka RSB ei vielä kuulu syvän etelän -musiikkigenren aivan terävimpään kärkeen, niin lajin valioliigaa se kuitenkin edustaa. Niin esikoislevy kuin puolitoistatuntinen keikkakin puhuvat osaamisen ja yleisön ottamisen puolesta.
Tiimi oli parhaimmillaan pitkissä jamituksissa. Grateful Deadin ohjelmistosta poimittu Fire On The Mountain ja Allman Brothersin bravuureihin lukeutuva Elmore James -pala One Way Out rullasivat ryhdikkäästi ja sinisävyisesti. Näiden pitkien ja osittain myös jazzikkaiden vetojen värähdyksistä voi hyvin tuta, miksi kahden kitaran käytöstä aikanaan tuli lajin tavaramerkki. Allmanin rosoinen ja Ziton pyöreähkö saundimaailma lomittuivat hyvin toisiinsa. Instrumentaalit ikään kuin maalasivat samanaikaisesti yhteistä taulua välttäen tuhrimasta toinen toisensa työtä.
Konsertin äänentoistossa oli parannettavaa, sillä laulu jäi aivan liian usein kitaroiden, basson ja rumpujen jalkoihin. Moonlight Over The Mississippi- ja Sweet Jelly Donut -sävelmissä bändi malttoi kuitenkin mielensä jolloin Devon Allman ja Cyril Neville osoittivat myös vokaaliosuuksien kulun olevan kunnossa. Konsertti paljasti omalta osaltaan myös sen, että hyvin rullaavista uusista southern rock -sävellyksistä on nyt 2000-luvulla puutetta.
Tätä alleviivasi jo konsertin aloittanut turkulainen American-kuusikko. Se esitti The Band-yhtyeen ohjelmistoa, joka on täynnä sekä hyvä sävellyksiä ja tarinoita tiiviissä muodossa. Siinä missä alkuperäinen Band oli kvintetti on Americanissa kuudentena instrumentalistina vielä erikseen puhaltaja, Pasi Ketola.
Yhtyettä on kuultu täällä usein vokalisti Eero Raittisen kanssa yhdessä, mutta nyt bändi soitti ilman häntä. Hieman keskeneräisestä äänentoistosta johtuen The Band ohjelmiston herkimmistä toteutuksista puuttui nyt tarvittavaa dynamiikkaa. Sen sijaan nopeatempoiset The Shape I’m In, This Wheel’s On Fire ja avauksena kuultu Holland-Dozier-Holland teos Don’t Do It kulkivat ja kuuluivat miellyttävästi.
