Elämän ja kuoleman Wolverine valloittaa Japanin
Wolverine. Ohjaus: James Mangold. Kinopalatsi 1 ja 2. K12, 2h 6min.
Marvel Entertainment halusi X-Men-porukan kovimman kaverin soolomätkintään oikean draamaohjaajan tehdäkseen toimintaelokuvasta myös sieluun käyvän ja henkisiä juttelevan melodraaman. I Walk the Line -ohjaaja oli väärä valinta. Wolverine on kaikessa pateettisessa vakavuudessa ja ikuisen elämän henkikultissaan viime vuosien sarjakuvaleffoista suoraan sanoen naurettavin.
Tahatonta huumoria ei mitenkään patoa australialainen musikaali- ja muskelimies Hugh Jackman, jolle ohjaaja on löytänyt kymmeniä puolittaisia nakukohtauksia.
Yläosattomissa poseerauksella on epäilemättä haettu maksimaalista peittoa: naiset ja homotkin mukaan. Synkän Wolverinen hahmon kanssa tällä camp-esityksellä ei mitään tekemistä.
Elokuva alkaa Nagasakista, jossa ikuista kärsimystään elävä veitsikynsihahmo pelastaa japanilaissotilaan atomipommilta. Siitä tullaan nykyaikaan, jossa samurainuken näköinen animetyttö vie Wolverinen Japaniin tapaamaan vanhaa kaveriaan, josta on tullut maan rikkain mies, teollisuusmagnaatti, joka on kuolemassa. Vanhus ehdottaa sankarille geeniteknologista vaihtokauppaa, jossa kuoleva saa Wolverinen ikuisen elämän ja rakkaansa kuolemaa sureva mutantti tavallisen rajallisen elämän.
Tästä alkaa pitkin Japania luotijunan vauhdilla liikkuva sekasotku, jossa animepirpanan ohella huseeraavat tohtorina toimiva naismutantti, joukko akrobaattininjoja, yakuzan gorilloja, samuraisotureita ja lopulta myös rikkaan miehen mecha-minä. Kaikkea on liikaa, eikä eri elementtien kanssa laskelmointi ole antanut tilaa kunnon kerronnalle. Kamppailujakso huippunopean junan katolla iskee, mutta muuten elokuva hajoaa käsiin. Sarjakuvan hengestä ei ole paljoakaan jäljellä. Ja loputon elämän ja kuoleman ”metafysiikan” pohtimien tuottaa kikatuskohtauksia eikä mytologista lisäarvoa kuten on ajateltu.
Wolverinen kohtaloksi taisivat koitua elokuvalliset geenit. X-Men-elokuvien alkuperäinen ohjaaja Bryan Singer toi Marvel-ilmiöön niin paljon yhteiskunnallista painolastia ja eksistentiaalista toiseuden nyyhkytystä, että hauskanpito sankarien kanssa on vieläkin vaikeaa. Viimeisin elokuva on jatkumon vähiten vaikuttava kohokas.