Green Day ja Queens Of The Stone Age Rock On The Beach -festivaalilla Helsingin Hietaniemessä keskiviikkona 26. kesäkuuta.
”Ei voi olla totta, että tämä bändi on näin kova”, kuulin jonkun toistelevan Green Dayn lopetellessa pitkälti yli kaksituntista konserttiaan. Bändi sai keskiviikkona puolelleen koko joukon muitakin epäileviä tuomaita.
Green Day on lavalla täysin pitelemätön. Helteisellä Hietaniemen uimarannalla kuultu konsertti osoitti senkin, että viimevuotinen albumitrilogia on ihan täyttä tavaraa. Uudet biisit, kuten 99 Revolutions, Stay the Night tai Oh Love, eivät esittele uusia temppuja, mutta eivät ne myöskään kalpene aiemman tuotannon rinnalla.
Green Day ei ole saanut suosiotaan ilmaiseksi. Menestystä edelsi vuosien raataminen Yhdysvaltojen pahimmissa rotankoloissa. Oppivuosiensa ansiosta bändi soittaa tiukasti kuin Rush, toki ilman outoja tahtilajeja ja virtuoositeetin esittelyä.
Green Day on livenä rocksirkusta. Koko ajan sattuu ja tapahtuu. Keskiviikkoisen rupeaman yksi lukuisista huippuhetkistä oli se, kun Billy Joe Armstrong haki yleisöstä pojan lavalle soittamaan kitaraa ja laulamaan. Oma hupinumeronsa oli sekin, kun Armstrong ampui yleisön joukkoon paitapaketteja. Mereen lentäneitten paitojen perässä uitiin kilpaa ja kovaa.
Kappaleista taas kerran häkellyttävin oli King for a Day, jonka sekaan bändi paiskoi pätkiä muun muassa Benny Hill Showsta, Monty Pythonin Always Look on the Bright Side of Lifesta ja Beatlesin Hey Judesta. Viimeksi mainitun hoilausosuus sopiikin Green Dayn yhteisöllisyyttä korostaviin konsertteihin erinomaisesti. Niin kuin teki myös toisen tiivistämisen mestarin, AC/DC:n, ikivihreä Highway to Hell.
Hyvässä vedossa oli myös Queens of the Stone Age, jonka näin edellisen kerran Provinssirockissa 2003. Silloin bändi jäi pahasti Massive Attackin maagisen esityksen varjoon. Nyt Qotsa onnistui paremmin.
Yhtyeellä on taipumusta löysäillä liikaa, mutta tällä kertaa kokonaisuus pysyi kasassa. Jamittelun sijaan bändi tyytyi latomaan parhaat biisinsä peräkanaa ja hyvä niin. Svengaavan robottirockinsa ohella yhtye vakuutti Barry White -henkisellä soulnumerolla Make It Wit Chu.
Bändin hurjan yksinvaltiaan Josh Hommen karisma toi jälleen oman lisämausteensa keikkaan. Vodkaa kulautteleva, tupakkaa polttava ja järjestysmiehiä ojentava Homme on muistutus ajoista, jolloin rocktähdet uhmasivat auktoriteetteja.
