Kulttuuri

Aistikkaita kuvia
muinaissuomalaisesta
elämästä

Mariana sielunkantaja on Tuula Waldenin käsikirjoittama ja esittämä. Kuva: Peter Ramstén
Mariana sielunkantaja on Tuula Waldenin käsikirjoittama ja esittämä. Kuva: Peter Ramstén

Tuula Walden: Mariana sielunkantaja – Mystinen monodraama Suomen esihistoriasta, dramatisointi ja ohjaus Mikko Rantanen, musiikki Anneliina Koskinen, valot Ville Salminen, ensi-ilta 22.5. Maarian pappilan tallissa.

Mariana sielunkantaja on Tuula Waldenin käsikirjoittama ja esittämä monologi, joka kertoo muinaissuomalaisen parantajan Marianan elämäntarinan. Esityksen innoittajia ja aineksia ovat muun muassa Waldenin sukutarina, Elias Lönnrotin kokoamat loitsut ja rukoukset sekä perinteiset suomalaiset luonnonuskonnot.

Waldenin kirjoittaman ja Mikko Rantasen dramatisoiman tekstin vahvuutena ovat värikkäällä kielellä maalaillut aistikkaat kuvat, joissa tarinan keskushenkilöiden lisäksi näkyy elävästi suomalainen metsä kasveineen, eläimineen ja haltioineen. Dramaturgisesti kokonaisuus rakentuu elämänkaarimuodon sekä erilaisten tunteiden rytmeillä leikittelyn varaan.

Esitys tuntuu sanovan, että vaikka muinaissuomalaiset elämän olot poikkesivat nykyajasta, inhimilliset kokemukset elämänkaaresta sekä tunteista luultavasti olivat samankaltaisia. Ennenkin eleltiin syntymästä kuolemaan ja koettiin siinä välissä muun muassa iloa, uteliaisuutta, rakkautta, velvollisuudentuntoa sekä luopumisen tuskaa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Haastava
tunneilmaisu

Walden on kokenut ja ilmeikäs runonlausuja, joka on mielestäni omimmillaan hieman humorististen tarinoiden kertojana. Mariana sielunkantajassakin parhaiten toimivat hilpeät ja tarinankerronnalliset osiot. Teatraalinen tunneilmaisu sen sijaan vaikuttaa Waldenille vieraammalta ilmaisun muodolta.

Erityisen haastavia esityksessä ovat ne lukuisat kohdat, joissa pitäisi siirtyä nopeasti yhdestä voimakkaasta tunnetilasta toiseen, ilman ulkopuolelta (esimerkiksi vastanäyttelijältä) tulevia impulsseja.

On helppo ymmärtää, että näillä nopeilla siirtymillä on haettu vaihtelevaa rytmiä, mutta paikoitellen tunneilmaisu vaikuttaa hieman ulkokohtaiselta, ja lisäksi jäin kaipaamaan tunteiden vuoristorataan selkeämpää aksentointia.

Anneliina Koskisen ammattimaisesti esittämä musiikki koostuu pääasiassa vanhoista suomalaisista melodia-aihioista. Muun muassa nokkahuilulla, shamaanirummulla, jousipsalttarilla sekä laulaen esitetty musiikki keskustelee mukavasti monologin kanssa.

Maarian pappilan tallin vaalea ja tunnelmaltaan asiallisen kirkollinen sali ei ehkä ole paras mahdollinen tila teatteriesitykselle ylipäätään, eikä varsinkaan tämänkaltaiselle mystistä tunnelmaa tavoittelevalle esitykselle. Murretun punaisista kangassuikaleista muodostuva taustaverho, metsäinen rekvisiitta sekä esiintyjien muinaissuomalaisen henkinen puvustus kuitenkin johdattavat oivallisesti menneisiin aikoihin.