Kirja-arvostelut

Jumalan sotajoukoissa

Tiit Aleksejev: Pyhiinvaellus. Kertomus ensimmäisestä ristiretkestä. Suomennos: Hannu Oittinen. Sammakko. 368 s.

Aihe ei välttämättä vielä tee hyvää romaania. Sen ei tarvitse olla pienimpiä yksityiskohtia myöten uskottavan ja suuresti sivistyneen käsittelyn tulos, mutta on siitä apua. Ikinä Umberto Ecoa, Thomas Mannia, Jaan Krossia tai Mika Waltaria lukiessa ei tule sellaista oloa, ettei kirjailija tuntisi läpikotaisin aihepiiriään ja kykenisi vielä tuomaan siihen jotain ajatuksellista ja näkemyksellistä ekstraa. Joskus vain tekee mieli eläytyä turvallisesti, johdattelijansa tasoon ja tietoon luottaen.

Joskus seikkailullinen ja historiallinen lukuromaani vie niin mukanaan, että jatkoa alkaa odotella käsillä olevan teoksen ollessa vielä kesken. Virolaisen Tiit Aleksejevin romaani Pyhiinvaellus on sellainen romaani. Hän on suunnitellut ristiretkiä kuvaavan tarinansa jatkumaan, joten ei eeppisen vetävä mutta harvinaisen vähän isotteleva kertomus onneksi tähän pääty.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Ensimmäisen ristiretken vaiheisiin sijoittuva tarina muistuttaa etäisesti keskiaikaisia eeppisiä runoelmia tapahtumiensa ja niiden jaksotuksen vuoksi. Teos on proosamuotoinen matkakuvaus, jossa paikat, kielet, yhteiskuntaluokat ja uskonnolliset ajatukset höystävät varsin – epähistoriallisesti ilmaistuna – reaalipoliittista ”Jumalan sotajoukkojen” toiminnan selvitystä. Vihollisten etsinnän ja kohtaamisen ohella Pyhää hautaa kohti karauttavien joukkojen omat sisäiset etniset erot nousevat esiin.

Ironisen aikakauden pikareskiromaanin ilmaisukeinoja on käytetty raadollisten, omien heikkouksiensa määrittämien henkilöiden kuvauksessa. Aleksejev ei oikein silittele ketään päästä, mutta ei kyllä tukistakaan.

Historiantutkijan koulutuksen saanut kirjailija antaa tekstinsä asiavyörytyksen ja taistelukuvausten suvannoissa kerronnan hengähtää huumorin ja tai jopa absurdilta vaikuttavien arkisten yksityiskohtien avulla. Edes alapään asioita ei häpeillä. Mukana on ylevää tyyliäkin, mutta groteski ei ole ikinä liian kaukana kun Jumalan ja sodan miehet matkaavat tekemään mitä kristittyjen ilmeisesti piti 11. vuosisadan viimeisinä vuosina tehdä.

Ristiretkien
metakronikka

Pyhiinvaelluksen tarina nojaa ristiretkien kronikoihin. Samalla se on metakronikkaa, kertomus siitä, kuinka menneisyyden uroteot tai hävityksen kauhistukset ovat olemassa vain, jos niistä pidetään kirjaa ja lauletaan ylistys- tai muistolauluja. Tai siis valehdellaan. Tapahtumat ovat tapahtuneet ja henkilöt eläneet, mutta jonkun täytyy siirtää ne historian kielelliseen perintöön ennen kuin asiat todella voivat olla olemassa Tästä kulttuurissa on aina kysymys: asioiden siirtämisestä toiseen muotoon ja sukupolvilta toisille, perinteeksi.

Juttu alkaa vanhan munkin, luostarin puutarhanhoitajan muistelmina. Siitä mennään Dieter-nimisen miehen ja Herran soturin nuoruuteen. Erikoinen yhdistelmä keskiaikaisen maailman detaljirikkautta ja lähes modernia luonnekuvausta ja paikoin myös anakronistista kielenkäyttöä toimii loistavasti.

Lukija kyllä aavistaa, että jotkut estetyt havainnot ja mielenilmaukset ovat väärän ajan ja paikan ilmestyksiä, mutta mitä siitä. Voidaan ajatella, että ihmisen sisäisyys on ollut lähellä nykyistä vaikka käytetyt käsitteet olisivatkin vajaan vuosituhannen aikana paljonkin muuttuneet. Ja joka tapauksessa näitä kirjoja kirjoitetaan nykylukijoille sekä viihteeksi että vähän myös salaa opiksi eikä jotain objektiivisen historian ikuista totuutta varten.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy