Kirja-arvostelut

Kevään runoesikoisia

Kristian Huuhtanen: Huoneet synnyttävät huoneita. Sanasato. 74 s.

Merja Auer: Silitän katajaa. Turbator. 84 s.

Sami Liuhto: ilonirunonurinoli. Turbator. 68 s.

Kaarinalaisen papin Merja Auerin esikoisrunokokoelma Silitän katajaa puhuu rohkeasti nykynaiselle ja nykykristitylle tärkeistä teemoista. Hän luottaa lukijan kykyyn saada tarpeelliset ainekset vähinkin sanoin. Välillä rivit tosin putoilevat liiankin lakonisesti.

Jotkin runot hajoavat tehokkaan alun jälkeen rytmittömään ja sisällöllisesti epämääräiseen loppuun, joka ei tarjoa tarttumapintaa.

Toinen asia, johon Auerin ja kustantaja Turbatorin on jatkossa hyvä kiinnittää huomiota, on runojen asemoiminen. Nyt asettelu on liian usein totunnaista runokonventioiden toistamista. Se ei palvele sen enempää runon visuaalisuutta kuin rytmiäkään.

Uskon arkipäiväisyyttä kuvaavat runot ovat sanomaltaan yleisinhimillisiä, eivätkä näin ollen jää etäisiksi maallistuneelle kriitikonretkullekaan.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Loruja aikuisille

Vuoden 2011 Turun runoseminaarissa provokatiivisella alustuksellaan kauniisti sanottuna ristiriitaisen vastaanoton saanut Sami Liuhto julkaisee hänkin esikoisensa. Liuhdon runopoliittiset kannanotot huomioiden on jokseenkin yllättävää, että ilonirunonurinoli on kielen rytmisyydellä leikittelevää loruttelua. Teos on käsittämätöntä assosiatiivista, koomisilla aineksilla ja sanapareilla pelaavaa säemassaa.

Kriitikkona reaktioni on lähinnä hämmentynyt. Onko tämä nyt Liuhdon omien esteettisten ihanteiden mukaista nykyrunoa vai keskisormenosoitus Helsingin akateemisille runopiireille? Itse laitan pelimerkkini sille, että kyseessä on miehen oman (runollisen) lähipiirin keskinäinen ”läpändeerus”.

Odottaisin syvempää sisällöllistä tai käsitteellistä tasoa tekijältä, jolla on vakaa katsomus siitä, mitä hyvän runouden tulisi olla.

Aiemmin keskeisissä runouslehdissä huomioitu Kristian Huuhtanen on löytänyt esikoiselleen julkaisijan tamperelaisesta Sanasadosta. Huoneet synnyttävät huoneita on kolmikosta selkeästi kiinnostavin teos myös runoutena, ei vain teemoiltaan tai puheenvuorona.

Kokoelma on tyylitietoista ja ammattitaitoista tekstiä, jopa siinä määrin, että se on kääntyä rasitteeksi. Modernismi on edelleen suomalaisten runoilijoiden keskuudessa se kultakausi, josta ammennetaan, ja hyvin on Huuhtanenkin Haavikkonsa ja Mannerinsa lukenut. Erityisesti Mannerin äänen aistii metafyysisiä mietiskelevien rivien välistä.

Näin tyylitajuisen ja taitavan tekijän seuraavalta teokselta odottaa ilmaisun kypsymistä vieläkin omaäänisemmäksi. Esikoisen ja aiemmin lehdissä julkaistujen runojen pohjalta on helppo todeta, että kaikki ainekset ovat olemassa, odottamassa jalostumistaan.