Kirja-arvostelut

Unkarilainen hajoamisen kirja


• Sándor Weöres: Kadonnut päivänvarjo. Suom. & toim. Hannu Launonen. WSOY 2012. 122 s.


Unkari oli viime vuonna Helsingin kirjamessujen teemamaana, minkä vaikutuksesta vuonna 2012 julkaistiin poikkeuksellisen paljon unkarilaisen kirjallisuuden suomennoksia. Lukevalle yleisölle tunnetuimmat tekijät, kuten István Örkény tai nobelisti Imre Kertész, ovat olleet prosaisteja.

Yksi vuoden mielenkiintoisimmista unkarilaisista suomennoksista on Hannu Launosen kokoama valikoima Sándor Weöresin (1913–1989) tuotannosta. Kadonnut päivänvarjo on suppea, mutta kirjailijan tuotannon eri puolet esiintuova katsaus yhden 1900-luvun keskeisimmän unkarilaisrunoilijan elämäntyöhön.

Sisäisin
silmin

Siinä missä Unkarin kirjallisuuden päälinjat ovat keskittyneet realistiseen kerrontaan ja kansallisiin aiheisiin, etsi Weöres ilmaisunsa esikuvat idästä, ja loi lukijan katseelle omien sanojensa mukaan ennemmin sisäisen kuin ulkoisen silmän kuvia. Hänen runoutensa on siis mietelmärunoutta, joka hakee aiheensa ennen kaikkea itämaisesta ajattelusta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Suomessa Weöres’in tuotantoa vastaavan työn Kiinan kirjallisuuden parissa teki Pertti Nieminen, ja itämaisen ajattelun toivat osaksi suomalaista runoutta erityisesti 1970-luvun luontolyyrikot, mutta japanilaisesta ja kiinalaisesta runoudesta innoittuneet suomalaiset olivat muodon tasolla konservatiivisempia kuin unkarilainen.

Hannu Launonen vertaa teoksen jälkisanassa runoilijan ilmaisua T.S. Eliotiin, ja erityisesti valikoiman nimirunoelmassa ”Kadonneessa päivänvarjossa” on nähtävissä yhteyksiä The Waste Landiin. Itse tunnistan ilmaisussa yhtäläisyyksiä Tomas Tranströmerin runouteen.

Itäisen ja läntisen risteyksessä

Unkarilainen keskittyy myös muodolliseen kokeiluun muun muassa nonsense-runoillaan. Äkkiseltään itäisen ajattelun ja eurooppalaisen avantgarden risteytys voi tuntua oudolta, mutta tarkemmin ajateltuna yhdistelmä on luonteva. Itäisten uskontojen opetuksia ja länsimaisen taiteen etujoukkoja yhdistää ainakin tietoisuus ihmisen rakennelmien ajallisuudesta, siis kaiken itsensä ikuiseksi julistavan lähtökohtainen epäily.

Toinen piirre, joka tekee yhdistelmän ymmärrettäväksi, on eurooppalaisten suurten aatteiden haaksirikko 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Weöres kiinnittää kokeiluillaan huomion siihen, että kieli ei saisi koskaan olla itsepuolustusta hiljaisuutta vastaan. Runo heijastaa häikäisevän valon takaisin meihin saaden huomaamaan, kuinka ihmeellinen, mutta hauras keino kielellisyys on.

Koska valikoima kattaa pitkän ajan moniäänisen tekijän tuotannosta, jää teoksesta hieman hajanainen vaikutelma, mutta kuvan syventäminen jää myöhempien suomennosten tehtäväksi. Weöres’in tuotantoa lukiessa kun ymmärtää nopeasti sen, että kyseessä ei ole pelkästään kansallisesti merkittävä runoilija.

Kadonnut päivänvarjo tarjoaa kokoelman kestävää, mutta tuoreentuntuista runoutta, joka ei yksioikoisesti tyydy heijastamaan oman aikansa poeettisia ihanteita.