• Outi Pakkanen: Toinen kerros. Otava. 366 s.
Mainosgraafikko Anna Laine on palannut kotiin joulupyhiksi etelästä. Ulkona tuivertaa talvimyrskyn jälkeinen viima pyyhkien kaupunkimaiseman tyhjäksi ihmisistä. Alakerran uusi naapuri Vilma Saario tekee Laineelle yllätysvierailun. Aran oloinen nainen puhuu oudoista, asunnossaan kuuluvista äänistä ja poistuu yhtä arvaamatta kuin saapuikin.
Toisaalla Vilman isä Erkka Saario, eversti evp, pohtii elämän turbulenssia. Suhteen virallistaminen tyttären ikäiseen yksinhuoltajaan Mirellaan ei kaikilta osin tunnukaan enää yhtä hyvältä idealta kuin ennen maistraatissa käyntiä, varsinkin kun miehelle paljastuu uuden puolison värikäs ihmissuhdeverkosto.
Samoilla kulmilla kulkevat ja kohtaavat myös kirkosta eronnut entinen pappi sekä elämänsä projektin missannut stylisti, joka havittelee vihille poikaystävänsä kanssa. Kun joukosta poistuu yksi lopullisesti, koko tiheään verkottunut yhteisö järkkyy. Jäljelle jää vain epäily – kuka on syyllinen.
Outi Pakkanen kirjoittaa tavalla, jossa talven puhuri ikään kuin paljastaa todellisuuden karun luonteen päiväkirjamaisen tarkan ympäristön ja henkilöiden kuvailun alta. Pakkanen viihtyy sivukaupalla Helsingin keskustan kaduilla, kahviloissa ja Laineen keittiöpuuhissa. Satavuotiaassa jugend-idyllissään viihtyvän naisen vastapainoksi cityhorisonttia tarkastellaan myös pääkaupungin uusien keskusta-asutusten vinkkelistä.
Johdattelu itse asiaan on niin verkkainen, että lukija ehtii unohtaa tutkivansa dekkaria – murhasta tulee totta vasta kirjan puolivälin jälkeen. Rikos jää silloin(kin) sivuseikaksi, eikä Pakkanen juuri tuhlaa tilaa sen selvittelyyn. Poliisit ovat lähinnä pakollista rekvisiittaa, jotka vain vilahtavat kantakaupunkilaisten nurkissa ilmaa pilaamassa, sillä varsinainen selvitystyö hoituu ihan omin naisvoimin.
Tässä Pakkanen lähestyy alan brittiläisiä klassikoita, luokkatietoisuutta myöten. Paremmissa piireissä pyöritään samankaltaisten keskuudessa, ja kun paha tapahtuu, kulissit huojuvat mutta eivät kaadu. Julkisivu pidetään moitteettomana, sillä omia asioita ei kuulu levitellä julkisuudessa.
Kerronta pomppii hahmosta ja asiasta toiseen paikoin arkisen uskottavasti. Ympärillä eletään puolestaan viimeisimpien presidentinvaalien aikaa. Detaljikkuudesta huolimatta niin naishahmot kuin miehet tuntuvat kuitenkin muutaman luonteenpiirteen karikatyyreiltä, joiden todellinen persoona jää lukijan täydennettäväksi.
Teos ei sytytä dekkarina, ja proosaksi se on sievistelevän ulkokohtainen – henkilöt kuten heidän tekonsakin tuntuvat lopulta yhdentekeviltä.
