Kirja-arvostelut

David Foster Wallacen
suomentaminen alkoi esseistä

David Foster Wallacen ensimmäinen suomennettu esseekokoelma kuuluu kirjallisen vuoden tapauksiin.
David Foster Wallacen ensimmäinen suomennettu esseekokoelma kuuluu kirjallisen vuoden tapauksiin.

• David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää – esseitä ja argumentteja. Suomennos: Juhani Lindholm. Siltala 2012. 261 sivua.

Hänen sanottiin olevan pehmeä-ääninen entinen urheilija, jolla oli isoäidin silmälasit, luolamiehen leuka ja merirosvon huivi päässä. Hän rakasti ja inhosi ihmisiä samalla hartaudella. David Foster Wallace, viime vuosisadan loppupuolen merkittävimmäksi amerikkalaiskirjailijaksi sanottu, oli juuri sellainen ristiriitojen ja paradoksien kimppu, jollaista kulttuurieliitti rakastaa. Nuorena kuolemisesta ei ole suoranaista haittaa, kun henkistä perintöä vaalitaan.

Kirjallisen vuoden tapauksia on ensimmäinen David Foster Wallace -suomennos, joka on esseekokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Valinta ei ole huono, sillä Wallace oli ainutlaatuinen esseiden laatija.

Hän tarkkaili maailmaa armottoman kyynisen humanistin valveutuneisuudella. Hän napsi kirjallisella tavalla viistoja valokuvia todellisuudesta, jota kaiken keskellä elävät ihmiset eivät välttämättä näe. Wallacen ahdistuneen humanismin täydentää hänen matematiikkanörtin vaistonsa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Teksti mittaa ulottuvuudet, punnitsee kappaleet ja luettelee sekä tilastoi tosiasiat eikä vain näsäviisastele vaikutelmilla. Kun Wallace kuvailee keskilännen geometrista maisemaa, hän löytää siitä seudun ihmisten mentaliteetin, ja kun hän ottaa osallistuvana havainnoitsijana haltuunsa Karibian risteilyn kuolemantorjunnan rituaalit, hän tekee sen lähes fyysisen antropologian harjoittajan mittausvimmalla. Samalla teksti on kuin uivaan Las Vegasiin sijoittuva zombi-elokuva Fellinin kertomana. Tähän havaintotarkkuuteen ei tosin kamera pysty.

David Foster Wallacen (1962–2008) uran monumentti on yli tuhatsivuinen romaani Infinite Jest (1996), joka kanonisoitiin pikaisesti viime vuosisadan jälkimmäisen puoliskon merkittävimmäksi amerikkalaiseksi romaaniksi. Kun pitkään masennuksesta kärsinyt Wallace riisti oman henkensä, hänen asemansa amerikkalaisen kirjallisuuden rokkitähtimäisenä pyhimyksenä sinetöitiin.

Wallacen esseet ovat omissa puitteissaan yhtä monumentaalisia taidonnäytteitä kuin suuromaani. Ne ovat ulkopuolisen tarkkailijan barokkisen huumorintajun leimaamia mestariteoksia. Wallace kykenee näkemään oman varhaisen tennisuransa kotiseutunsa ympäristön seurauksena. Hän osaa kaapata syyskuun 11. päivänä 2001 tapahtuneet terrori-iskut kirjalliseen ilmaisuun niin, että hän samastuu – ikuinen ulkopuolinen kun on – terroristien Amerikka-kiukkuun samalla, kun hän ihailee liikuttavasti Bloomingtonin pikkukaupungin vanhempaa periamerikkalaista väkeä. Taajaman ihmiset ovat sen aamun tv-lähetyksiä katsoessaan viattoman hämmästyksen ja järkytyksen tilassa kykenemättä valitsemaan minkäänlaista ironista etäisyyttä, sellaista, joka akateemiselta ihmiseltä irtoaa luontevasti.

Hyvät kirjailijat eivät vain jankuta omia tulkintojaan vaan kuuntelevat ja ymmärtävät niitäkin, joiden kanssa he ovat eri mieltä. Moniäänisyyden luulisi olevan itsestäänselvää kirjallisuuden piirissä, mutta tämä 1800-lukulaisen romaanin perintö on lähes hukattu. Hahmot vain välittävät kirjailijan teesejä sellaisenaan tai vastaesimerkkeinä, ironialla tai ilman.

Wallacen esseitä lukiessa voi toki myös tuskastua. Hänen kirjoituksensa kuvaavat konkreettisten havaintojen kautta sitä, millainen vaikutus ympäristöllä on sekä laajempaan mentaliteettiin että yksilöön. Teksti on täynnä pirullisen tarkkoja konkreettisia huomioita, joita ei välttämättä hilata seuraavalle, abstraktimmalle tasolle. Lukija voi sen tehdä, jos tahtoo. Wallace erittelee analyyttisesti ja välttelee synteesejä. Hän suhtautuu ihmisiin tilassa kuin matemaatikko, mutta hän uskoo sieluun, johonkin, joka on sekä sisälähtöistä että olosuhteiden sanelemaa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

David Foster Wallacen esseet ovat nerokkaita, mutta kirjallinen establishmentti palvoo enimmäkseen hänen suurromaaniaan, joka on yli tuhatsivuinen neobarokkinen veijariromaani amerikkalaisen elämäntavan eri puolista. Wallacen esseissä sama suuntautuminen suuriin muotoihin ja ensyklopediseen luokitteluun toteutuu erikoisemmalla tavalla. Tekstit ovat jonkinlaisia pienoiskatedraaleja, erinomaisella taidolla sommiteltuja ihmiselämän muodostelmia, joita seuratessa melkein unohtuu, että nämähän ovat vain esseitä. David Foster Wallacen kirjoitukset tosin eivät ole ikinä ”vain” jotain. Niistä on vaatimattomuus kaukana.

Wallacen esseet ovat taidonnäytteitä samoin kuin hänen suuromaaninsa Infinite Jest.
Wallacen esseet ovat taidonnäytteitä samoin kuin hänen suuromaaninsa Infinite Jest.