
Sinister. Ohjaaja Scott Derrickson. Kinopalatsi 5 & 7. K18. 1 h 49 min.
Kauhuelokuvan tason voi päätellä vaikka siitä, paljonkin tulee kiinnittäneeksi huomiota aidanseipäisiin sen sijaan että antaisi hirvityksen viedä hermostoa. Sinister on taitavasti rakenneltu perhekauhuleffa, joka viittailee kevyellä kädellä klassikoihin kuten Manaaja, Hohto tai Ennustus. Elokuvasta poimii välittömästi erään asian: elektronisesti käsitelty musiikki on punottu loisteliaasti.
Sinister on kerronnallinen muotovalio vailla muita tartuntakohtia kuin hirveyksien keskelle ajautuvan perheen kärsimykset. Säännöllisin välein putoavat säikyttelyt saavat katsojan hyppimään tuolilla. Elokuva pysyttelee kaukana nykyajan sadistisesta valtavirrasta ja popcorni-splatterista, mutta idea tuhoutuu jo puolivälin paikkeilla.
Karmaisevia kotielokuvia
Päähahmo on vähitellen yhä syvemmälle yliluonnollisten näkyihin vajoava rikoskirjailija (Ethan Hawke), joka muuttaa perheineen murhataloon. Pihalle on joskus hirtetty kokonainen perhe, mutta mies ei tietenkään kerro perheelleen, että he asuvat hänen tutkimuskohteensa tapahtumapaikalla.
Pian kirjailija löytää vintiltä laatikollisen kotielokuvia, jotka osoittautuvat snuff-filmeiksi viime vuosikymmenten aikana sattuneista perhesurmista. Jymyjutun karmea juoni avautuu vähitellen. Samaan aikaan riidat vaimon kanssa yltyvät, ja kummatkin taiteellisesti lahjakkaat lapset alkavat nähdä näkyjä ja kuvittaa vain kirjailijan tuntemien perhesurmien näkymiä. Aavemaisinta kirjailijan tutkimissa tapauksissa on se, että kustakin surmatusta perheestä yksi lapsi on jätetty henkiin. Tai ainakaan hänen ruumistaan ei ole löydetty. Mitä lapsille on tapahtunut? Ikävimmät mahdolliset aavistukset tarttuvat katsojaan.
Okkultistisia symboleita
alkavat nähdä näkyjä ja kuvittaa perhesurmien näkymiä.”
Käsikirjoituksessa olisi kaikki ainekset kolkkoon mysteeriin, jota seuratessa katsoja ei voi ikinä olla varma, ovatko paranormaalit näyt ja murhaavien kotielokuvien laitamilla vilahtelevat Halloween-hahmot vain yliherkän mielikuvituksen tuotetta vai totta. Onnellisen ydinperheen vajoaminen helvetin tuskiin kun ei edellytä peilisalin vääristymiä ja sarjamurhaavia karnevaalifriikkejä. Kauheita asioita vain tapahtuu joskus kunnon ihmisille.
Sinister ei tyydy aavisteluun vaan vyöryttää paikalle babylonialaisia okkultistisia symboleita, kadonneiden lasten kummitusarmeijan ja irvokkaan naamioasuisen hengen.
Fantasia tukahduttaa kaikki taitavasti upotetut ulottuvuudet, juuri ne karmivat asiat, jotka tuovat muuten realistisesti kuvattuun perhekauhuun perustavanlaatuisen pelon ilmapiirin.
Kauhuelokuvat ovat muutenkin menettämässä kosketuksen todellisuuteen, vaikka tekijät olisivat kuinka taitavia. Jos todellisuuspakoa ei täydennetä uskomatonta uskottelevalla raivolla kuten parhaissa 1970-luvun kauhuelokuvissa tehtiin, katsoja tuntee tulleensa huijatuksi. Se ei ole ikinä hyvä reaktio kun kauhuelokuvista puhutaan.
