• Giuseppe Verdi: Don Carlos. Musiikinjohto Pietro Rizzo, ohjaus Manfred Schweigkofler, lavastus Walter Schütze, puvut Heidi Wikar, valaistus Olli-Pekka Koivunen, koreografi Lotta Kuusisto. Suomen kansallisoopperassa 22.10.
Suomen kansallisoopperan uutuustuotanto, perjantaina 19.10. ensi-iltansa saanut Giuseppe Verdin (1813–1901) Don Carlos on jatkoa talon taiteellisen johtajan, Mikko Franckin lanseeraamalle Verdi-tuotantojen sarjalle. Aiemmin on nähty muun muassa Naamiohuvit, Rigoletto ja Aida, jotka edustavat säveltäjän teosluettelossa merkittävää keskikautta.
Verdi teki Friedrich Schillerin (1759–1805) samannimiseen näytelmään perustuvaan Don Carlokseen monia muutoksia vuonna 1867 tapahtuneen kantaesityksen jälkeen. Alun perin teemansa tasolla kirkollisen ja maallisen vallan kamppailua kuvaava ooppera syntyi Pariisia varten, mutta myöhempiin Italian-esityksin Verdi lyhensi ja muokkasi sitä huomattavasti. Silti verdimäinen peruskuvio on selkeänä nähtävissä: triangelidraama, jonka seurauksena päähenkilöt ajautuvat turmioon.
Uutuustuotannon visualisoijat, ohjaaja Manfred Schweigkofler, lavastaja Walter Schütze, puvustaja Heidi Wikar ja valaistussuunnittelija Olli-Pekka Koivunen näyttävät ottaneen toteutukseensa lähtökohdaksi Kaarle V:n pienen sivuhahmon, jonka salaperäisyys ja mahdollinen tuonpuoleisuus antavat avaimet oopperan kauhuromanttisen tulkintaan. Tämä voisi olla kiinnostava tapa tuoda epookkina paljon esitettyyn Don Carlokseen uusia näkökulmia.
Yritys jää
puolitiehen
Tekijänelikon yritys jää kuitenkin pahasti puolitiehen. Toteutus vaikuttaa mieluummin salaisen kuolemakultin tunkkaiselta näyttämöllepanolta kuin romanttiselta 1800-luvun oopperalta. Toki Don Carloksessa on kyse myös kuolemasta. Goottisymboliikan ja black metal -aiheiston tuominen mukaan kuitenkin vääristää oopperan perimmäisen idean, vaikka se houkuttelisikin paikalle jokusen edellä mainituista aiheista kiinnostuneen katsojan.
Ensimmäinen näyttämökuva on kuin suoraan Addams Familystä tai jostain muusta oman aikamme kauhuviihde-elokuvasta. Ikivanhat puut ja hautapaasi sekä luostarin rapistunut portaikko luovat perusnäyttämökuvan, jota muunnellaan valoilla – aluksi vihreän ja violetin sävyin. Suuret, prameat ristit roikkuvat munkkien kaulassa. Pääkalloja on kaikkialla: mieslaulajien sormusten lisäksi niitä kannetaan voitonmerkkeinä, ja autodafé- eli roviokohtauksessa koko lava täyttyy niistä. Kaiken keskipisteenä näyttämönreunalla jököttää vielä orjantappurakruunulla somistettu kallo.
Goottirekvisiitan lisäksi puvustukseen on haettu vaikutteita saduista ja oman aikamme populaariviihteestä. Tai sitten on kyseessä vain tahaton komiikka. Posan markiisi tepastelee lavalle kuin Robin Hood ja röyhelöhameinen Elisabeth de Valois muistuttaa Pientä merenneitoa. Nähdäänpä lavalla vielä naispuolinen Lumimies sekä suloinen Prinsessa Ruusunen. Flanderin urheat miehet anovat armoa irokeesipäisinä punkkareina ja kuolonsiniseksi meikattu prinssi Don Carlos sekä verenpunaiseen puettu prinsessa Eboli ovat jälleen lainaa Addams Familysta. Kuorosta tummine fantasiapukuineen tulee mieleen Tähtien sota -elokuvien maailmojen neuvoston kokous.
Tavoitellessaan nykysaksalaiseen tyyliin sokkireaktioita visualisoijat ovat unohtaneet oopperan ytimen taidemuotona. Musiikille on jätetty ainoastaan sivurooli eikä näyttämön tapahtumilla ja musiikillisella kerronnalla ole yhteyttä. Ja mikä kiusallisinta, täyteen rojua ja sälää ahdettu näyttämö toimi jopa musiikkia vastaan ja tekee todennäköisesti myös laulajien työskentelyn vaikeaksi.
Ensimmäisen kerran musiikki saa tilaa kolmannen näytöksen alkaessa, jolloin esiripun takaa paljastuu vihdoin jotain rauhallisempaa ja vähäeleisempää: tuhottu, savuava rauniomaisema. Se ei ole johdonmukainen tarinan kulkua ajatellen, mutta pelastaa vähän. Minulle ooppera tosiasiassa alkoi vasta tästä hetkestä.
Laulaminen oli kokonaisuudessaan tasokasta Suomen kansallisoopperan kuoroa myöten. Illan bassosolistit ansaitsevat erityisen kiitoksen. Jyrki Korhonen Filip II:n roolissa tulkitsi monologinsa koskettavasti ja lupaavan näytön kyvyistään antoi myös nuori Koit Soasepp Suurinkvisiittorina. Musiikillisesti ilta huipentui Filipin, Elisabethin (Sandra Lopez) Ebolin (Päivi Nisula) ja Don Carloksen (Orlando Niz) upeaan ensembleen kolmannen näytöksen lopussa.
Uusi Don Carlos on tehty yhteistyössä Tshekin kansallisoopperan kanssa. Yhteistyöproduktiot ovat sinänsä erinomainen idea, sillä siten päästään näkemään enemmän pienemmin kustannuksin. Tällä kertaa yhteistyökumppanin valinnassa on kuitenkin menty metsään pahemman kerran.
