Kirja-arvostelut

Saksalaisten morsiamia saattamassa

Antti Tuurin romaanissa liikutaan Lapin sodan maisemissa.
Antti Tuurin romaanissa liikutaan Lapin sodan maisemissa.

• Antti Tuuri: Rauta-antura. Otava 2012. 336 s.

Antti Tuurin 2000-luvun suurprojekti, Äitini suku –romaanisarja, on ehtinyt kahdeksanteen osaansa. Liikkeelle lähdettiin 1700-luvulta, ja uusimmassa romaanissa eletään jo Jatkosodan loppuvaiheita. Teoksen kertojaminä on yhdeksäntoistavuotias Heikki Ojala, joka heitetään keskelle Kannaksen rajuja taisteluita kesällä 1944.

Aseiden vaiettua Ojalan joukko-osasto lastataankin Oulun junaan, ja alkaa uusi jatkosota saksalaisia vastaan pohjoisessa. Ojalan ja kumppaneiden Lapin sota sujuu kuitenkin vähemmän sankarillisissa merkeissä. Ryhmä jää jälkeen joukko-osastostaan osan miehistä innostuttua löytyneistä saksalaisviinoista, ja kaverukset välttyvät pahimmilta taisteluilta.

Sen sijaan he huomaavat yhtäkkiä kuskaavansa pääosin jalkapatikassa kahdentoista vihaisen nuoren naisen porukkaa Muoniosta Ouluun. Naiset ovat ”saksalaishuoria” kuten useimmat sotilaat ja siviilitkin heitä nimittävät, saksalaisten suomalaisia tyttöystäviä, jotka nämä ovat jättäneet suomalaisjoukkoja paetessaan.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Viaton kertoja

Kauan on pohdittu, miten sodasta pitäisi kirjoittaa, jotta sen kauheudet välittyisivät etenkin sotaa kokemattomille. Tuurin ratkaisu on hänelle tyypillinen: kertoja Ojala kronikoi tapahtumia lakonisesti lyhyin virkkein ilman kommentteja tai tunteenpurkauksia. Hän on viaton kertoja, eräänlainen neutraali kameransilmä, joka vain kuvaa sen minkä näkee.

Vaikka kerrontatekniikka on Tuurin ystäville tuttu, nimenomaan sotaromaanissa se yhä hätkähdyttää.

Taisteluita ei teoksessa juuri kuvata, mutta niiden seurauksia silvottuine ruumiineen kuvataan aivan riittävästi, jotta epäsuhta tyylin ja sisällön välillä korostuu.

Vaikka kertoja ei siis omia tunteitaan paljasta, muiden tunnereaktiot hän rekisteröi uskollisesti. Tämän seurauksena Ojalan aseveljet ja monet naisistakin näyttäytyvät yksilöinä. Vain Ojalasta emme saa tietää mitään. Toisaalta juuri tyyli tekee Rauta-anturasta vastustamattoman lukukokemuksen, ja romaania ei tee mieli jättää kesken.

Naisten sota

Pikemmin kuin Lapin sodassa teoksen painopiste on selvästi ”saksalaismorsiamissa” ja suomalaisten suhtautumisessa heihin. Näiden naisten kohtaloista on myöhemmin paljon kerrottu kirjoissa ja elokuvissa, mutta siitä huolimatta Rauta-anturan luoma kuva puistattaa. Ulkomaalaisen kanssa seurustelu on tehnyt naisista täysin arvottomia epäihmisiä, joita kohdellaan maanpettureina ja rikollisina.

”Huora” tuntuu olevan yleisnimitys, jota jokainen mies – sotilaspastoria lukuun ottamatta - sumeilematta heistä käyttää sotilasarvostaan riippumatta. Verukkeena näyttää olevan yhteistyö vihollisen kanssa, mutta Saksastahan oli tullut vihollinen vasta hetkeä aikaisemmin…

Vaikka Rauta-antura on pintatasolla hieman epädramaattinen kronikka, se kuvaa pienten ihmisten ajelehtimista historian suurten käänteiden pyörteissä: miten aseveljistä tulee yhtäkkiä vihollisia, vihollisista liittolaisia, tavallisista suomalaisnaisista halveksittuja huoria. Ja jos lukija ihmettelee, eikö mikään liikuta kertoja Ojalaa, teoksen viimeinen virke sanoo kaiken. Nuori mies peseytyy kotiuduttuaan koskessa ja ajattelee veden huuhtovan ”kaiken sen, mitä olin joutunut kokemaan viimeisen puolen vuoden aikana, mutta on siitä jotakin muistiin jäänyt”.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Aika paljon.

Antti Tuurin romaanissa liikutaan Lapin sodan maisemissa.
Antti Tuurin romaanissa liikutaan Lapin sodan maisemissa.