Hitunen komiikkaa, täydelliset melodiat ja Esko Roine Tevjenä eivät riitä nostamaan Helsingin kaupunginteatterin Viulunsoittaja katolla -musikaalia perinteiden ikeestä.
Onhan säveltäjä Jerry Bockin ja laulujen sanoituksista vastaavan Joseph Steinin nerous kiistatonta, musikaalin kauniit kappaleet (esim. Nousee päivä, laskee päivä, Rikas mies jos oisin, Perinteet) kuuluvat genren kaanoniin yhtä varmasti kuin Vanha testamentti Raamattuun. Mutta onko diasporamusikaalilla mitään muuta annettavaa katsojalle tänä aikana, varsinkaan vahvasti perinteisiin tukeutuvana toteutuksena?
Tarina on tuttu ja yksinkertainen: juutalainen Tevje on Anatevkan kylän köyhä mutta viisas asukas, jolla on viisi tytärtä, kovasuinen vaimo ja mutkaton suhde jumalaansa. Tyttäret rakastuvat ja valitsevat perinteitä uhmaten sulhasensa, mutta naimisiin on jokaisen päästävä. Maailmanpolitiikka ulottaa vaikutuksensa myös pikkukylään, ja juutalaisten on lähdettävä pakoon. Viulunsoittaja katolla kertoo näennäisesti tarinaa perinteiden murtumisesta mutta samalla alleviivaa myös niiden pysyvyyttä, ajasta ja paikasta riippumatta.
Kaupunginteatterin toteutus tekee valitettavasti samoin. Ohjaaja Hans Berndtsson on pyristellyt eroon teennäisyydestä korostamalla komediallisuutta. Taipuisat pääosien näyttelijät tekevät kaikkensa: Esko Roine on Tevjenä moniulotteinen kuin ameba, milloin armollinen aatelismies, julma jalohärkä, viisas vanhus tai herkkä isä, ja Riitta Havukainen taas tämän vaimona uskottava yhdistelmä kovuutta ja höpsöyttä. Mutta monen muun roolihahmon, rabbin (Matti Olavi Ranin), Mordchan (Risto Kaskilahti) tai Lazar Wolfin (Eero Saarinen), kohdalla komediaa luodaan stereotypian ylilyönnillä, joko ohjauksen tai puvustuksen keinoin.
Ironia
perinteistä?
Farssin puolelle esitys kiepsahtaa Fruma-Sarah-zombien tallustellessa näyttämölle unikohtauksessa. Tässä vaiheessa herää kysymys, onko tekijätiimillä kilpaileva agenda: ehkäpä koko esitys onkin taitavasti rakennettu ironia perinteistä, mutta katsojalle se tarjoillaan kuitenkin tutumpi tapa edellä?
Tuoreutus vesittyy viimeistään lavastuksessa ja puvustuksessa. Ralf Forsström on käyttänyt Marc Chagall -teemaa jopa turhan runsaasti luodakseen näyttämölle autenttisen Anatevkan. Sen sijaan valosuunnittelija William Iles onnistuu ironisoimaan tarinan käänteitä dramaattisilla väreillä ja voimakkailla kontrasteilla.
Viulunsoittajan (Mauri Saarikoski) roolin yhdistäminen osaksi Tevjen omaa sisäistä maailmaa on ohjauksen paras anti. Hieman rosoinen soundi ja soittajan surrealistinen ulkonäkö tuovat esitykseen myös jotain uutta.
Ohjaajan lisäystä on myös loppukohtaus, jossa Tevje laulaa kolmella eri kielellä ”Jumalani, jumalani, miksi minut hylkäsit?”. Vertauskuvallisesti ja myös visuaalisesti voimakas kohtaus päättää kaiken siihen, mistä esitys alkoikin: perinteisiin.
Joseph Stein, Sheldon Harnick: Viulunsoittaja katolla, musiikki Jerry Bock. Helsingin kaupunginteatteri, suomennos Esko Elstelä, ohjaus Hans Berndtsson, koreografia Rebecca Evanne, kapellimestari Markku Luuppala, lavastus ja puvut Ralf Forsström, valot William Iles. Ensi-ilta 29.8. suurella näyttämöllä.
ILONA KANGAS
