Näyttelyarvostelut

Näyttelyt: Luonto meissä

Kastehelmi Korpijaakon teoksissa kuoppien ja painaumien taustalla häilyy huoli ympäristön tilasta.
Kastehelmi Korpijaakon teoksissa kuoppien ja painaumien taustalla häilyy huoli ympäristön tilasta.

Kastehelmi Korpijaakko: Raskas Huoleton

Valokuvakeskus Perissä 26.11. asti.

Helsinkiläinen valokuvataiteilija Kastehelmi Korpijaakko (s. 1984) tarkentaa kameransa maan rikottuun pintaan. Tärkeintä ei ole se, mikä etsimessä näkyy, vaan se mihin indeksinen maa viittaa – ihmiseen jälkiä jättävänä ja eroosiota aiheuttavana voimana. Kuoppien ja painaumien taustalla häilyy huoli ympäristön tilasta.

Raskas Huoleton -näyttely ottaa osaa keskusteluun antroposeenistä, uudesta geologisesta kaudesta. Nobel-palkitun Paul J. Crutzenin vuonna 2000 nimeämä periodi viittaa meneillään olevaan holoseenin jälkeiseen geologiseen epookkiin. Teollistumisen myötä alkunsa saaneessa antroposeenissä ihmisestä on tullut maapallon tilaa olennaisesti muuttava voima. Se aiheuttaa ilmastonmuutoksen kaltaisia, kaikkialla läsnä olevia vaikutuksia.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Näyttelyn toisena tulkintakehyksenä toimii liettualaissyntyisen filosofin Emmanuel Lévinasin (1909–2005) fenomenologinen näkemys toiseudesta sekä Toisen kohtaamisesta. Korpijaakko rajaa maakuopat perinteisen muotokuvan tavoin kohdaten maan ”kasvotusten”. Työmaiden maanpintoihin piirtyvät jäljet ovat sekä tilapäisiä että pysyviä. Maan pinta vertautuu ihoon.

Korpijaakko nostaa esille myös Lévinasin etiikan ytimessä olevan kysymyksen kollektiivisesta vastuustamme. Peruskysymykseksi muodostuukin tällöin oman olemassaolomme oikeutus suhteessa turmelemaamme luontoon. Sarjassa käsitellään toisaalta tekojemme raskaista ympäristövaikutuksista syntyvää syyllisyyttä ja melankoliaa, toisaalta pyrkimystä eettisesti kestävään ja luonnon monimuotoisuutta kunnioittavaan toimintaan ympäristösuhteissamme.

Taiteilijan residenssikausi Japanissa välittyy tavassa löytää harmoniaa ja seesteisyyttä arjen estetiikasta. Rikottu maanpinta, kuopat, painaumat ja työmaakoneiden jäljet estetisoituvat pigmenttivedoksissa maan väreistä – harmaasta, vihreästä ja ruskeasta – redusoiduiksi visuaalisuuksiksi.

Japanin kielen sana bigaku tarkoittaa oppia kauneudesta. Termi välittyy Korpijaakon teoksissa raikkaana ja selkeänä ripustuksena sekä puun ja japaninpaperin taidokkaana käyttönä. Huolesta kasvaa huolenpidon lempeä elegia. Näyttely on memento hauraudesta ja kuolevaisuudesta samalla kun se ehdottaa vastuun tiedostamista teoistamme.

Asta Kihlman