Näyttämötaide

Teatteriarvio: Tutuksi thai-naisten kanssa

Marko Mäkinen
Teatteri Jurkan Kim, Lekki ja Namwaan kertoo rakkausperäisestä maahanmuutosta kolmen thai-naisen tarinoiden kautta. Kuvassa Kim Tauriainen, Lekki Nutchanart ja Namwaan Yingsuksantisuk.
Teatteri Jurkan Kim, Lekki ja Namwaan kertoo rakkausperäisestä maahanmuutosta kolmen thai-naisen tarinoiden kautta. Kuvassa Kim Tauriainen, Lekki Nutchanart ja Namwaan Yingsuksantisuk.

Teatteri Jurkka: Kim, Lekki ja Namwaan.

Ohjaus ja dramaturgia Saara Turunen,

dramaturginen dialogi Kim Tauriainen, Lekki Nutchanart ja Namwaan Yingsuksantisuk,

koreografia Janina Rajakangas,

lavastus Fabian Nyberg,

valosuunnittelu Erno Aaltonen,

äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä,

pukusuunnittelu Laura Haapakangas.

Ensi-ilta 14.10.

Teatterimaailman Suomi 100-juhlaesityksiin kuuluu suurten näyttämöiden laajojen kokonaisuuksien esityksiä, mutta niiden vastapainona onneksi myös pienimuotoisia, yksityiskohtaan tarkentavia kuvia nyky-Suomesta. Sellainen on Teatteri Jurkan Kim, Lekki ja Namwaan, joka kertoo kolmen Suomeen muuttaneen thai-naisen tarinan.

Tarkemmin sanottuna: naiset kertovat esityksellä itse omaa tarinaansa. Saara Turunen on ohjannut esityksen ja laatinut sille dramaturgisen muodon. Hänen lähtöideanaan on ollut dokumenttiteatterin keinoin kertoa rakkausperäisestä maahanmuutosta, joka on merkittävä maahanmuuton syy pakolaisuuden ja työperusteisuuden ohella. Turunen etsi, löysi ja valitsi esityksen kanssatekijöiksi Kim Tauriaisen, Lekki Nutchanartin ja Namwaan Yingsuksantisukin.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Esitys on pelkistetty, pienimuotoinen ja lähellä. Kun Kim, Lekki ja Namwaan päättävät illan kiitoksiin, tuntuu kuin olisi ollut kylässä uusien tuttavien tai ystävien luona. Ansionsa kokemuksessa on tietysti valovoimaisilla ja lähelleen ottavilla esiintyjillä, mutta myös tilalla. Tuskin missään muussa teatteritilassa pääsee yhtä lähelle esiintyjiä kuin Jurkan huoneteatterissa.

Lekki Nutchanart ja Namwaan Yingsuksantisuk puhuvat suomea, Kim Tauriainen englantia. Välillä he kohtaavat näyttämöllä kolmikkona ja juttelevat keskenään vapautuneesti thai-kielellä.

Sekä katsomossa että näyttämöllä koetun kielellisen ponnistelun ja rentouden vuorottelu on yksi esityksen tärkeitä pinnan alaisia elementtejä, osa sitä vierauden ja tuttuuden välistä dynamiikkaa, josta kulttuurien kohtaamiset muodostuvat. Näkyväksi teemaa tuodaan suomalaisen kulttuurin esineistöllä: perunoilla, kahvikupeilla ja kuusipuilla.

Esineisiin perustuvat symboliset kohtaukset eivät aivan vakuuta, vaikka niiden yhteydet naisten tarinoihin ovat selvä. Dramaturgisina välikkeinä ne ovat ymmärrettäviä, mutta jättävät silti kysymyksen tarpeellisuudestaan.

Suomalaista kulttuurikontrastia luo taustalla soiva kantelemusiikki ja suorastaan tunnelmaa hyydyttävänä aallonpohjana toimiva polska. Kansanperinne-painotuksen osuutta, yhteyttä ja perustelua en kykene löytämään.

Mutta ehkä aallonpohja on pikemminkin rytmisesti suhteessa aallonharjaan, joka tulee lähellä esityksen loppua.

Huima drag-irrottelu karnevalisoi yhteenkietoutuneet kulttuuri- ja sukupuolitematiikat, joista jälkimmäinen kulkee esityksessä mukana rakkauden, parisuhteen ja erojen kautta. Sanaparit ”mun mies” ja ”my husband” toistuvat kertomuksissa taajaan.

Kliseinen kuva thaimaalaisista naisista alistuvina vaimoina, joille kodista, aviomiehestä ja lapsista huolehtiminen on elämän sisältö, on esityksessä läsnä mutta osoittautuu kulttuuriseksi rakennelmaksi. Ihmiset, jotka elävät omaa elämäänsä suhteissa rakennelmiin ovatkin sitten ihan eri juttu.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Outi Lahtinen