Kulttuuri

Uskottavaa ajankuvaa Lillholmenissa

Paikallinen naistenmies Roger (Lukas Pernell) kokeilee charmiaan helsinkiläiseen Evaan (Hajat Husain).
Paikallinen naistenmies Roger (Lukas Pernell) kokeilee charmiaan helsinkiläiseen Evaan (Hajat Husain).

• Skini Lindgård: Vill du slejkas? ...eller ska vi dansa först?, Teaterboulage, ohjaus Riddo Ridberg, lavastus Carmela Wager, puvustus Maria Lundén, maskeerauksen ja kampausten suunnittelu Sabina Segerström, koreografia Sanni Impilä, valot Tony Nurmi ja Ferdinand Bäcklund, kantaesitys Lillholmenin paviljongissa Paraisilla 27.6.

Teatterikriitikkona näkee usein niin ammattilaisten kuin amatöörien ihan toimivia esityksiä, jotka eivät silti sykähdytä. Teaterboulagetin Vill du slejkas?… eller ska vi dansa först? (Harrastetaanko kielisuudelmia? ...vai tanssitaanko ensin?) on tässä suhteessa piristävä poikkeus.

Skini Lindgårdin kirjoittaman näytelmän ainekset ovat sinänsä perinteistä kesäteatteria: nostalgiaa, romantiikkaa, huumoria ja hieman tummempiakin traagisia sävyjä. Mutta taitavan kirjailijan ja muun työryhmän käsissä aineksista syntyy yllättävän puhutteleva ja affektiivinen esitys.

Näytelmässä kuvataan limittäin nykyaikaan sijoittuvaa rubiinihääpäivän viettoa sekä tapahtumarikasta iltaa 1960-luvulla Lillholmenin tanssipaviljongissa – jossa lukuisat paraislaiset parisuhteet oikeastikin ovat saaneet alkunsa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Episodimainen
rakenne

Ajan ja paikan suhteen tiukasti rajatuissa puitteissa jää tilaa runsaina rönsyäville episodeille. Päähenkilöiden elämäntarinoita ei onneksi kerrota pohjia myöten, vaan väläyksittäin, tiettyihin teemoihin – kuten Bodilin ja Henryn suhdetta varjostavaan mustasukkaisuuteen tai Mian ja Kennethin täyttymättömään rakkauteen – keskittyen.

Tunnepitoisten kohtausten väliin ripottautuvat humoristiset pätkät sekä musiikki- ja tanssinumerot tuovat mukavasti kepeyttä. Nostalgia syntyy – paitsi autenttisesta esityspaikasta – myös viisihenkisen Johnny & The Slejking Madmen -bändin pätevästi esittämistä 1960-luvun hiteistä.

Illan aikana kuullaan muun muassa The Animalsin, The Beatlesin, Dannyn, Katri-Helenan, Kirkan, The Moody Bluesin ja The Rolling Stonesin biisejä.

”Taitavan kirjailijan ja muun työryhmän käsissä
aineksista syntyy yllättävän
puhutteleva ja
affektiivinen esitys.”

Tarinan nuorten asenteet kertovat osuvasti viidenkymmenen vuoden takaisista ajoista. Helsinkiläiset kesävieraat suhtautuvat ylimielisesti maalaisiin, alaikäiset tytöt haaveilevat kaupungin vespapojista ja turkulaisten paskasakkilaisten saapuminen landelle aiheuttaa yleistä hämminkiä. Myös yksityiskohtainen puvustus ja kampaukset sekä 1960-luvun mainosjulisteet luovat uskottavaa ajankuvaa.

Uskottavaa
tunneilmaisua

Lindgård on luonut tunnistettavan ja samastumispintaa tarjoavan henkilögallerian. Näytelmässä on runsaasti kohtauksia, jotka edellyttävät näyttelijöiltä voimakkaisiin ja vaikeisiinkin tunteisiin eläytymistä. Olen vaikuttunut siitä, miten luontevasti paraislaiset amatöörit uskottavassa tunneilmaisussa onnistuvat.

Kaikki lähes 40 näyttelijää tekevät energistä ja hämmästyttävän tasalaatuista työtä. Esimerkiksi Yngve Sjöblom aikuisena sekä Simon Karlsson nuorena Henrynä ilmaisevat kumpikin riipaisevan uskottavasti sairaalloisen mustasukkaista Henryä. Skini Lindgård aikuisena sekä Mecki Ruokolahti nuorena Bodilina puolestaan vakuuttavat tämän jopa väkivaltaisesti käyttäytyvän miehen kärsivällisinä ymmärtäjinä.

Myös Linus Lassus väkivaltaisesta kodista tulevana Kennethinä tekee uskottavaa työtä nuoren miehen ristiriitaisten tunteiden tulkkina.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Nuorta Lasse Pöystiä muistuttava Putte Ruokolahti paikallisen koviksen sähikäismäisenä pikkuveljenä puolestaan ihastuttaa ilmiömäisen teeskentelemättömällä läsnäolollaan.

Ei ihme, että ensi-iltayleisö reagoi herkästi esityksen vahvoihin tunnelmiin. Vasta 1970-luvulla syntyneenä voin vain aavistella minkälaisen muistojen vyöryn se käynnistää niissä katsojissa, joilla on omakohtainen suhde 1960-lukuun ja Lillholmeniin.