Kulttuuri

Konserttiarvio: Vakuuttava nostalgiatrippi

Pekka Rautiainen
Guns N' Rosesin kitaristi Slash oli innoittanut monia faneja pukeutumaan mustiin peruukkeihin.
Guns N' Rosesin kitaristi Slash oli innoittanut monia faneja pukeutumaan mustiin peruukkeihin.

Guns N’ Roses

1.7. Hämeenlinna

”Ei tässä elämässä” – Guns N’ Roses on tainnut oppia nauramaan itselleen. Not In This Lifetime -kiertueen nimessä on leppoisaa itseironiaa, jollaista rockmammutin tekemisissä ei ennen ole havainnut. Vielä vähän aikaa sitten kitaristi-ikoni Slashin ja basisti Duff McKaganin pysyvämpi paluu bändiin näytti vielä hyvin epätodennäköiseltä. Ehkä se muuttui mahdolliseksi siksi, ettei äkäpussin maineessa ollut laulaja Axl Rose enää ota itseään niin kauhean vakavasti.

Kun Guns N’ Roses nousi lavalle tunnin myöhässä, se ei yhtään arastellut esitellä eeppisempää puoltaan. Konsertissa kuultiin Use Your Illusion -levykaksikon (1991) suurteokset Estranged, Coma ja November Rain. Niin huippuunsa hiottua taidehardrockia kuin ne ovatkin, bändi oli vaikuttavimmillaan Appetite for Destruction -debyyttialbumin (1987) jäntevissä katurockkappaleissa. Out ta Get Me ja Nightrain herättelivät tehokkaasti, ja bändin menestykseen nostaneet Welcome to the Jungle ja Sweet Child O’Mine jaksoivat sykähdyttää. Hallitun kaoottinen It’s So Easy ja pahaenteisesti svengaava Mr. Brownstone kiteyttivät Guns N’ Rosesin parhaat puolet heti alkuminuuteilla.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Turhan suuri osa setistä oli lainamateriaalia. Pitkästyttävä versio Bob Dylanin Knockin’ On Heaven’s Doorista ja kiivas sovitus Wingsin Live and Let Diesta ovat kuuluneet ohjelmistoon iät ajat. Guns N’ Roses viittaili lyhyesti myös Pink Floydin, Jimi Hendrixin, Johnny Thundersin, Chuck Berryn ja Alice Cooperin suuntaan. On toki hienoa, että suuri bändi tekee kunniaa omille esikuvilleen, mutta Guns N’ Rosesin keikalla kuuntelisi silti mieluummin sen omaa tuotantoa kuin esimerkiksi ihan kivoja versioita AC/DC:n Whole Lotta Rosiesta ja The Whon The Seekeristä. Toisaalta yksi illan piristävimmistä paloista oli lainatavaraa: McKaganin tulkinta The Damnedin New Rose -punkklassikosta ravisteli mukavasti. Soundgardenin Black Hole Sunin soittamisen perusteli laulaja Chris Cornellin taannoinen kuolema.

Vuoden 2008 Chinese Democracy -albumilta (jota Rose teki kuin iisakinkirkkoa muiden klassisen kokoonpanon jäsenten jo lähdettyä bändistä) kuultiin nimibiisi, Better ja This I Love. Vaikka olikin kiinnostavaa kuunnella, millaisiksi ne muokkautuvat Slashin ja McKaganin käsissä, ei niitä osaa pitää tässä kontekstissa kuriositeetteja kummempina. Mielenkiintoisempia valintoja olivat Use Your Illusion -aikakauden synkeä Double Talkin’ Jive ja Yesterdays, joista jälkimmäinen soi livenä paljon kireää levyversiota rennommin, kauniimmin ja vapautuneemmin.

Kun kolmetuntisen keikan päättäneen Paradise Cityn viimeiset sävelet haihtuivat kesäiltaan, tuntui kuin ihmeiden aika ei olisi ohi. Alkuaikojen ainutlaatuista kemiaa Guns N’ Roses ei enää voi tavoittaa, mutta se on nyt selkeästi parempi yhtye kuin 1990-luvun alussa. Axl Rosen ääni venyy ja kantaa komeasti, ja Slashin kitaransoitto tuntuu vain kypsyvän tyylitajuisemmaksi ajan saatossa. Ei voi olla miettimättä, mitä tapahtuisi, jos rocktähdet siirtyisivät nostalgiatripiltä uuden musiikin äärelle. Mutta sellaisesta taitaa olla turha haaveilla. ”Ei tässä elämässä”, kuten tavataan sanoa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Ari Väntänen