• Jan Salminen: Äidinmaa. Tammi 2012. 392 s.
Yhdentyvässä maailmassa on ani harvassa alueita, joita voi kutsua eristetyiksi tai eristäytyneiksi. Lukuun ottamatta tietoisesti unohdettuja alueita vain Pohjois-Korea täyttää kohtalaisesti eristäytyneisyyden tunnusmerkkejä.
Jan Salmisen esikoisromaanissa Äidinmaa samanniminen valtio on nykyistä Pohjois-Koreaa vielä suljetumpi. Lisäksi valtarakenteet Äidinmaassa poikkeavat nykyisestä olotilastamme tavattomasti. Valtaa käyttävät naiset, erityisesti Äidit, ja totalitarismi on selkeästi pahempaa kuin George Orwellin teoksessa 1984, kirjan eräänlaisessa esikuvassa. Äidinmaan entinen nimi on Suomi.
Miehet ovat Äidinmaassa alistettuja eikä heitä edes kutsuta miehiksi vaan koiraiksi. Heistä käytetään joukkona nimeä elättiluokka. Lait ovat ankaria, kuri ja järjestys ovat kaikki kaikessa, kirjat on hävitetty, historian tunteminen on rajoitettu ja rahatalous lopetettu. Oman mittapuumme mukaan näkymät täyttävät kaikki dystopian tunnukset tuossa maassa. Kirjassa eletään ajankohtaa, jota ei määritellä tarkasti, mutta jonka voi päätellä olevan vaikkapa vuoden 2090 vaiheilla.
Isoäiti
muka suojelee
Äidinmaa on rosoinen teos. Toisaalta se luo tulevaisuudenkuvan, jota tuskin kukaan kaipaa, mutta samalla se myös ennakoi sitä, että me kaikki elämme maailmassa, jonka tulevaisuutta luodaan nyt. Ei ole olemassa mitään sellaista luonnonlakia, joka johtaisi vääjäämättömään lopputulokseen, ja siksi lukija joutuu tekemään saman johtopäätöksen kuin mikä kulkee Äidinmaan punaisena lankana. Ihminen luo oman tulevaisuutensa, omat talousjärjestelmänsä ja omat lakinsa. Tälle kaikelle on olemassa enemmän kuin yksi vaihtoehto.
Kokonaan toinen asia on se, että lukijan on vaikea uskoa kirjailijan kuvaamaan Äidinmaahan. Kirjan sisäinen logiikka pettää enemmän kuin muutamassa kohdassa, mutta toisaalta, ei maailmankirjallisuuden parhaidenkaan teosten logiikka aina ontumatta kulje. Antimateriapommi nimeltä Isoäiti tuskin loisi sellaista turvaa muita valtioita kohtaan kuin mitä kirjassa väitetään, ja valtion rajojen sulkeutuminen ja siitä seuraava teknologian suhteellinen vanhentuminen on yhtä epäuskottavaa. Miksi kummassa koiraat Äidinmaassa muuttuisivat eri lailla kuin muualla maailmassa?
Synkkyyksien
synkkyyttä
Edellistä ongelmallisempaa Jan Salmisen teoksessa on kerronnan jahkailevuus. Tarina muuttuu raskaaksi myös siksi, että keskushenkilöiden Anna-Liisan ja Benjaminin erityispiirteet eivät kuvauksina muutu lukijalle eläviksi. Anna-Liisa ja Benjamin ovat omissa viitekehyksissään toimijoita, mutta Salminen käyttää samassa yhteydessä liikaa vieraannuttamista. Lukijan on vaikea päästä kummankaan ihmisen pään sisään.
Esikoisromaanissaan Salminen kuitenkin saavuttaa hätkähdyttämiseen kykenevän tason. Hän pystyy perustelemaan monet teesinsä fiktiivisen tulevaisuuden historiankirjoituksen kautta. Vaikka tähän suhtautuisikin epäilevästi ja pitäisi tällaista mahdollisuutta marginaalisena, joitakin nykyisyyden merkkejä voi peilata Äidinmaata vasten. Kirjailijan kyky heijastaa vääristymiä on taidonnäyte.
Kirjaa lukiessa ei voi välttyä pohtimasta, miksi niin monet tulevaisuuden kuvaukset kerrotaan dystopioina. Juuri nykyisen näennäisen hyvinvoinnin pinnan alla herkimmät taiteilijat oirehtivat saapuvan tuhon suuntaan, mikä se sitten ikinä liekään. Muutoin on vaikea ymmärtää Kingin Tukikohtaa, McCarthyn Tietä, Sorokinin Pyhän Venäjän palveluksessa -teosta, Jersildin Jälkeen vedenpaisumusta puhumattakaan ekologisia uhkakuvia maalailevista scifi-kirjoista. Jan Salminen jatkaa jopa pelottavasti näiden visionäärien luomaa uraa.
Kun käsitellään taloutta vuosikvartaalien välityksellä tai demokratian toimimattomuutta juuri ennen vaaleja, eletään lyhytnäköisessä ja suppeassa maailmassa. Siksi on tärkeää, että edes kirjailijat työntävät näkösälle pitempiä ajanjaksoja. Tässä työssä Äidinmaa onnistuu.
