Kirja-arvostelut

Kuka sinä oikein olet?

• Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani. Teos 2012. 223 s.

Runoilijana tunnetun Kristiina Lähteen esikoisromaanista Joku on nukkunut vuoteessani tulee nopeasti mieleen Franz Kafka, kun järjettömien tapahtumien vyöry alkaa täysin yllättäen piinata päähenkilöitä normaalin näköisessä maailmassa.

Rosan elämä kääntyy päälaelleen, kun sängystä löytyy aamulla tuntematon mies, joka asettuu mitään kysymättä taloksi. Lääkärit ja poliisit tarjoavat parisuhdeneuvontaa, vaikka sairauslomalle joutunut nainen ei tiedä edes kumppaninsa nimeä.

Samaan aikaan Laura herää unesta ja huomaa aviomiehensä kadonneen jo vuosia aiemmin. Toki hänkin on ensin huolissaan, mutta nauttii samalla peiliin palaavasta omakuvasta ja väreistä.

Kumpikin pariskunta ajautuu tahollaan ”hautavajoaman syvyiseen yksinäisyyteen parisuhdelavasteissa”, joissa ei ole edes lasta pelastusrenkaaksi, Laura pikkuhiljaa, Rosa yllättäen. Vaikka ilmestyminen on katoamisen vastakohta, ongelma on pohjimmiltaan sama.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Tapaus
Kultakutri

Romaanin nimi on lainaus tutusta sadusta, ja Tapaus Kultakutriksi sekä Tapaus Ruususeksi naisten palkkaama yksityisetsivä Upi keksii asiakkaitaan kutsua. Kirja vilisee muitakin tekstien välisiä viittauksia tyyliteltynä vaivattoman oloisesti yhteen ja samaan kontekstiin, välillä haudanvakavasti ja välillä farssia hipoen, mikä sopii mainiosti teoksen absurdiin ihmissuhdekuvioon. Ihan varmaa ei ole, kenen päässä viiraa, jos viiraa kenenkään.

Joku on nukkunut vuoteessani alkaa vakavahenkisenä teoksena parisuhteen vaikeudesta, mutta muuttuu melko pian mustankepeäksi huumoriksi samasta aiheesta. Lähteelle ei tuota mitään ongelmia osoittaa, että läheisin on kaikkein etäisintä ja että toista ei voi koskaan tuntea. Ihminen näkee, mitä silmä tahtoo, ja kuulee, mitä korva haluaa, yhdistellen sitten sanoille merkityksiä.

Ei teos silti kiistä rakkauden olemassaoloa, mutta parisuhde on aina mielikuviin perustuva kompromissi. Eikä kontaktiksi riitä, että vain toinen puhuu.

Ihmisen kuoria
ympäriinsä

Jo ensimmäiset dialogimaiset lähestymisyritykset ovat hulvattomia, mutta kerronta naksahtaa vielä pykälän villimpään suuntaan, kun päästään tutustumaan miehen ajatuksiin. Melkein jo säälittäisi, jos ei huvittaisi. Kukapa muukaan kotona oleskee kuin Onni, itseensä sulkeutunut meteorologi ja malliesimerkki kaikkialle levinneistä ihmisen kuorista, jotka kulkevat päivästä toiseen ympyrää ja laukovat tyhjiä fraaseja.

Jos tottuu ajattelemaan, mitä minulla on, voi tuntua melkein mahdottomalta muotoilla kysymys uudelleen, kuka minä olen. Itsensä kadottamisen vaara on silloin todellinen, muistuttaa Lähde vielä totiseksi lopuksi.

”Ensin pitäisi olla harjoituselämä, ettei tämä ainut tärvääntyisi harjoitteluun”, lukee Rosalle osoitetussa postikortissa. Ei ollenkaan hullumpi ajatus.