Tehdas Teatteri: Sokeanäkyjä.
Käsikirjoitus ja ohjaus Akseli Hannula, lavastus Henrikki Jokela, valot ja äänet Arttu Aarnio, musiikki Juha Pursiainen, puvustus Tytti Nieminen. Kantaesitys 28.4.
Ihmisellä on luontainen tarve hallita omaa olemistaan. Sitä tarvetta toteuttavat myös järjestyksenvalvoja Esa Railo (Jukka Kittilä), mäkihyppääjä Ensio Ylämömmö (Harri Ahola) sekä osapäiväinen kaukoparantaja Onerva Raakkeli (Seidi Haarla).
Akseli Hannulan käsikirjoittama ja ohjaama Sokeanäkyjä on tutkielma merkityksistä. Se tarkastelee ihmisiä, jotka löytävät itsensä ja toisensa todellisuuden laidalta. Lopulta etsiminen osoittautuu löytämistä tärkeämmäksi.
Tehdas Teatterin lavalle aukeaa Itämeren saaristoa muistuttava maisema. Majakan valo vilkkuu väsymättä ja laivan keulasta piirtyy turvakaari. Maailma kelluu kaikkeudessaan ja pimeydessä syttyy tähtimeri. Tekstin tajunnanvirta huuhtoo lavan yli hyökyaaltona ja ropisee sitten yleisön korviin kuin varovainen sade. Tarinan sisässä ääneen lausutaan mahdollisuuksia, joista katsoja voi koota oman tulkintansa.
Voisiko ihminen löytää oppaakseen yksisarvisen sijasta toisen ihmisen? Saako yksilön kuvitelmasta kollektiivisen totuuden? Entä missä vaiheessa Immanuel Kantin filosofia, Mika Myllylän testamentti, Carl Saganin Cosmos ja Diana Cooperin Ihmeelliset yksisarviset muuttuvat arkitodellisuudeksi?
Näyttelijät hallitsevat tilaa tekstin lisäksi olemuksellaan. Kerrokset limittyvät ja törmäävät toisiinsa aiheuttaen kaksoiskuvia ja häivytyksiä. Lopputulos on hypnoottinen. Se on yhtä aikaa palkitsevaa ja ongelmallista. Välillä nimittäin tartun niin vahvasti sanoihin, etten tajua seurata, mitä lavalla tapahtuu. Sitten jään tuijottamaan betonisissa rakenteissa kiipeilevää Raakkelia tai Railon tihenevää hengitystä ja unohdan kuunnella.
Yleensä edellä mainitun kaltainen herpaantuminen etäännyttää esityksestä, mutta tällä kertaa se tuo lähemmäs. Tunnen lohduttavaa yhteenkuuluvuutta roolihahmojen kanssa. Aistin Railon päässä ritisevät ristiriitaisuudet, tunnistan Raakkelin sisällä kumisevan tyhjyyden ja tiedän, miltä Ylämömmöstä tuntuu, kun ainut keino hallita tulevaa on antaa periksi. Roolihahmot ilmentävät kreikkalaisen filosofian perustieteitä, fysiikkaa, etiikkaa ja logiikkaa, mutta itse löydän enemmän tarttumapintaa aikaamme määrittelevästä epävarmuudesta.
Kokonaisuutena Sokeanäkyjä muistuttaa kimaltelevaa medaljonkia, jonka hiottu pinta paljastaa sisältään yllättävän kuvaparin. Henrikki Jokelan graafinen lavastus ja Tytti Niemisen kuvaileva puvustus muodostavat Tehdas Teatterin miljöössä vankan perustan esitykselle. Arttu Aarnion herkät valot sekä Juha Pursiaisen viipyilevä musiikki viimeistelevät tunnelman.
Esitys vetää mukaansa, mutta tuntuu vasta alulta. Haluaisin nähdä ja kuulla lisää, kokea vielä vähän enemmän, päästä syvemmälle. Oma kohtaloni katsomossa on jäädä yhtä keskeneräiseen tilaan kuin roolihahmot lavalla, ja siinä on jotakin selittämättömän kiehtovaa.
Frida Maria Pessi
