Mr. Gaga.
Ohjaaja Tomer Heymann. Kinopalatsi. S, 1 h 44 min.
****
Nykyään 64-vuotias israelilainen Ohad Naharin oli huipputanssija New Yorkissa 1980- ja 1990-luvuilla, mutta hän ei ollut tyytyväinen tähti. Sen paremmin Martha Grahamin opetukset kuin monien huippunimien teokset eivät vakuuttaneet.
Naharin teki mitä pyydettiin, mutta omalla tavallaan: kissamaisesti, jopa sukupuolettomasti, vaikka mies oli kovin maskuliininen ja komea.
Sekä miehet että naiset ihastuivat Nahariniin. Mutta hänen kehonsa ja mielensä eivät olleet kotonaan produktioissa, jotka eivät vastanneet omia ihanteita.
Niinpä Naharin päätti vammojen ja leikkauksen jälkeen keskittyä kehittämään omaa tyyliään, joka sai nimen Gaga. Dokumentti Mr. Gaga kertoo tanssijasta ja koreografista, jonka kehollisesta estetiikasta voi saada irti paljonkin vaikka katsoja ei ole tanssin asiantuntija.
Itse elokuva on paras Suomeen saakka tullut tanssiaiheinen dokumentti sitten Wim Wendersin paljon sävyisämmän Pinan.
Mr. Gaga puree, koska päähenkilö on täynnä vaaraa ja vaistoa mutta myös jäsentynyttä näkemystä. Hän osaa olla pelottava ryhmänsä jäsenille. Riskejä pitää ottaa. Koreografi haluaa riisua tanssijat kuoristaan. Uransa huippukoreografina Naharin loi melkein tyhjästä kotimassaan Israelissa. Hän tunsi tarvetta löytää uudelleen kotinsa. Nostalgiaan sekoittuu politiikkaa.
Tragediakin kosketti kun miehen Alvin Aileyn ryhmästä ”ryöstämä” tähtitanssija ja tuleva vaimo Mari Kajiwara kuoli syöpään vain 50-vuotiaana. Rakkaustarina dokumentin keskellä ei jätä hyvää mieltä.
Herra Gagan tanssinäkemyksestä tulee jollakin oudolla tavalla mieleen saksalaisen kulttuuriteoreetikon Siegfried Kracauerin vuonna 1927 kirjoittama essee massaornamentista. Naharin saa vaikka yhdestä rivillisestä miehiä irti symmetrian kanssa leikkivän vaaratekijän ja poliittisen kommentaarin, jolla on tai ei ole jotain tekemistä Israelin asioiden kanssa.
Siinä missä Kracauer sekä ihasteli että kammoksui teollistuneen maailman voimisteluesitysten ja taiteiden puolifasistista ihmisjoukkojen ornamentiikkaa, Naharin antaa ornamenttien koostua ja hajota väkivaltaisissakin sykleissä.
Vaaran tunne on koko ajan läsnä, mutta tanssi ei ole machoilua. Se koreografin itsensäkin mielestä liikettä, joka ylittää ja ohittaa sukupuolen ja siihen liittyvät esitykselliset elementit.
Naharin on armoton avantgardisti. Hän ei tyydy opittuihin kuvioihin. Hänen oma liikekielensä kehittyi osin siksi, että muodollinen koulutus osui myöhemmälle iälle. Toisinaan koulutus jähmettää niin kehon kuin mielenkin liikkeet.
Mr. Gaga kertoo miehestä, joka sai nuoresta pitäen fyysistä mielihyvää liikkeestä. Naharin on sekä herkkä että aggressiivinen. Hän kertoo mielellään valheita totuuksina, mutta syy ei ole itsemytologisointi vaan se yksinkertainen tosiasia, ettei tanssia oikeasti voi kuvata sanoilla. Kuten ei arkkitehtuuriakaan voi tanssia.
Kari Salminen
