Konserttiarvio: Ankara konsertti
Gran Partita Konserttitalossa 20.4.
Turun filharmoninen orkesteri johtajanaan Osmo Vänskä sekä Erin Keefe, viulu. Stravinsky, Weill, Mozart.
Torstaina kokemuksieni kori tuli taas piirun verran kukkeammaksi, kun filharmonikot olivat asettaneet jousistolleen lavalleastumiskiellon. Pelkkien puhaltimien (ja hiukan lyömäsoitintenkin) varassa etenevä konsertti on raju ratkaisu, mutta mielenkiintoinen.
Stravinskyn Sinfonioita puhaltimille edustaa uusklassismia. Se on ankaraa musiikkia kaikin puolin, eikä sitä voi syyttää yleisön kosiskelusta sitten niin millään: ei mieleenpainuvia melodioita tai uljaita orkestraalisia nousuja. Myöskään kapellimestari Osmo Vänskälle ominaisia isoja dynaamisia kontrasteja ei nyt kuultu, sen sijaan hän laittoi kirkkaat ja sameat soinnit komeasti törmäilemään toisiinsa. Vänskän oppikirjamaisen selkeää johtamista oli ilo seurata, ja kuulokuvan perusteella uskon, että orkesterin puolella jaettiin tämä näkemys.
Jos tämä teos on kuulijoille ankara, se on sitä myös soittajille, esimerkiksi intonaation suhteen. Suomeksi edellä sanottu tarkoittaa, että kiusallista epävirettä oli ilmassa hetkittäin. Aplodeja voisi luonnehtia kohteliaiksi.
Kurt Weillin konsertto viululle ja puhaltimille edustaa myös uusklassismia, ja se laittoi miettimään.
Uusklassismi merkitsee sitä, että otetaan klassiset raamit ja väännetään niiden sisältö jollain tavalla uusiksi. Olennaista lienee se, että vääntöä on niin paljon että vinoudesta syntyy jotain uutta ja mielenkiintoista. Stravinsky hallitsee tämän, Weill ei tässä teoksessa juurikaan.
Viulukonsertto on melkoisen tyhjää musiikkia, klassisten rytmi- ja muotorakenteiden sisälle ei ilmesty mitään mikä liikuttaisi tai koskettaisi tai kiinnostaisi tai jäisi mieleen. Ei siis ihme ettei sitä paljon soiteta.
Mutta illan solisti Erin Keefe hoiti hommansa siitä huolimatta upeasti. Hänen viulunsa soi juuri niin kirkkain ja kuulain sävyin kuin konsertto vaati, ja erityishuomion ansaitsevat nopeat juoksutukset, joissa oli paitsi virtuositeettia myös särmää.
Konsertin lopuksi kuultiin Mozartin Gran Partita, 50-minuuttinen serenadi puhaltimille. Siinä Vänskä osoitti aitoa pelimannihenkeä ja saapui lavalle klarinetistina, soittajana soittajien joukossa. Edellisten teosten jättämä aukko kuulijoiden sydämissä täyttyi, kun puhaltajajoukko täytti salin suurilla soinnuilla melodioiden mestarin sävelin.
Soittajat vaikuttivat erittäin innostuneilta, ja hyvä henki tuli puhalletuksi yleisöön asti. Hetkittäin tuli jopa kesäinen olo, koska meno oli kuin Naantalin musiikkijuhlilla. Ainoa ero oli, että se hauskasti eläytyvä klarinetisti ei ollut sukunimeltään Lethiec vaan Vänskä.
Ilmeisesti tämä konsertti syntyi orkesterin puhaltajien aloitteesta. Idea oli hyvä, teosvalinnat olisivat voineet olla parempia.
Tomi Norha
