Ari Väntänen: Shown täytyy jatkua

Nuoret ovat kauhean ehdottomia. Parikymppisten soittajien haastatteluista saa toisinaan lukea, miten kaikki olisi ohi, jos bändin yhdenkin jäsenen veisi kuolema tai eroilmoitus. Jos mikään muuttuisi, kemiallinen reaktio ei enää tuottaisi toivottua tulosta. Pelistä puuttuisi pala, jota ilman toiset eivät pysyisi paikoillaan. Monimutkainen luova yhtälö muuttuisi mahdottomaksi ratkaista. Taika raukeaisi.

Myöhemmin, kun muusikot ovat kuusi- tai seitsemänkymppisiä, sävy muuttuu. Äskettäin Turussa konsertoineen boogiekone Status Quon Francis Rossi kertoi äskettäin Turun Sanomille, että vaikka yhtyeen toinen ydinhahmo, kitaristi Rick Parfitt kuolikin, ei sen pidä merkitä yhtyeen loppua. Jos pelin puhaltaisi julmasti poikki, siitä seuraisi oikeusjuttuja ja kaikenlaista harmia. Sitä paitsi nuori tuuraaja freesaa meininkiä kummasti, ja edesmennyt ehdottomasti halusi bändin jatkavan ilman häntä. Puhumattakaan yleisöstä, jonka jättäminen ilman Status Quo -elämystä olisi väärin, melkeinpä rikollista.

Näin nuoruuden uhmakas dramatiikka vaihtuu harmaahapsen lempeään pragmaattisuuteen. Bändi ei ole enää jäsentensä summa vaan… no, "jotakin paljon suurempaa". Se kuulostaa hyvältä tekosyyltä sille, ettei elämäntyötä tarvitse päättää ihan vielä.

Kun tulee tiettyyn ikään, turha tunteilu, idealistinen intoilu ja työn romantisointi ei enää kiinnosta. Kun AC/DC:n korvaamattomaksi luokiteltu kitaristi Malcolm Young sairastui muutama vuosi sitten, hänen tilalleen löytyi nopeasti uusi mies. Ja kun laulaja Brian Johnsonin kuulo alkoi reistailla, AC/DC:n keulille nousi Guns N’ Rosesin Axl Rose, jolta teräsvillakurkkuisesta edeltäjästään poiketen taittuu myös melodioiden laulaminen.

Status Quossa, AC/DC:ssä, Rolling Stonesissa ja omaksi tribuuttibändikseen muuttuneessa Queenissa on varmasti leppoisaa olla. Miljoonat myydyt levyt takaavat, ettei mitään enää tarvitse tehdä rahan tai maineen takia. Ja koska uusia saavutuksia olisi älytöntä vaatia, ei tarvitse myöskään miettiä klassikoiden säveltämistä tai uusien huippujen valloittamista.

Enää on merkitystä vain sillä, että show jatkuu, että sopimusehdot tulevat täytetyksi ja että fani saa korvilleen ne nostalgiset kappaleet, jotka kuullakseen hän on sijoittanut konserttilippuun kahden viikon ruokarahat.

Enää ei tarvitse opetella mitään uutta, ei edes lopettamisen jaloa taitoa, sillä aikanaan luonto hoitaa senkin puolen. Siihen saakka ihmiset saavat kuunnella kultaisten vuosiensa suosikkikappaleita.

Aina kuolemakaan ei riitä syyksi lopettaa. Seitsemän vuotta sitten edesmenneen Ronnie James Dion hologrammi kiertää tänä vuonna maailmaa laulamassa vanhoja hevikappaleita livebändin säestyksellä. Teknologia on niin ihmeellinen, että on puhuttu, josko jossakin vaiheessa konserttiyleisöt saisivat ihmetellä myös Tupac Shakurin, Michael Jacksonin ja Elviksen kuvajaisia. Nämä ovat niitä juttuja, joita idealistiset nuorisomuusikot eivät voi ymmärtää.

Ehkäpä kaikkein järkevin – joskaan ei tunteellisin – tapa pedata itselleen ja ohjelmanumerolleen ikuinen elämä on pian Suomeen saapuvan Kiss-yhtyeen Gene Simmonsilla. Hän haaveilee, että jonakin hienona päivänä Kississä ei ole jäljellä yhtään alkuperäisjäsentä tai vanhastaan tuttua muusikkoa. Pitkäkielinen basisti-laulaja toivoo, että hänen yhtyeensä 1970-luvun alkupuolella lanseeraamat hahmot jatkavat elämäänsä loputtomiin. Tarvitaan vain nuoria muusikkoja kantamaan Kissin kasvomaalauksia, sotisopia ja musiikillista perintöä.

Idea on nerokas. Silloin ei voisi puhua kyvyttömyydestä lopettaa eikä hologrammeilla höynäyttämisestä. Silloin yhtyeestä tulisi jotakin kirjaimellisesti elämää suurempaa. Silloin se ei olisi enää bändi vaan brändi mehevästi pärähtävällä ärrällä. Ja koska brändit eivät välttämättä kuole, edessä siintävät iankaikkisuuden ilot.

Kirjoittaja on musiikkitoimittaja.