Kolmen sukupolven ketju
pikkukaupungin kuohuissa

Timo Tuominen ja Marja Salo 13 uponnutta vuotta -näytelmässä.
Timo Tuominen ja Marja Salo 13 uponnutta vuotta -näytelmässä.

• Paula Salminen: 13 uponnutta vuotta. Kansallisteatteri. Ohjaus Salla Taskinen, dramaturgit Emilia Pöyhönen ja Minna Leino. Kantaesitys 21.3.

Isoäidin ja tyttärentyttären sydämessä vihlaisee samaan aikaan aamuyöstä. Päivä on käänteentekevä kaikille Koskisen perheen naisille. Tytär Eeva kirjoittaa äidinkielestä laudaturin, Ursula-mummon muisti sotkeutuu ja äiti Helena katoaa merkkiäkään jälkeensä jättämättä.

Kansallisteatterin Omapohjassa nähtiin käsikirjoittaja Paula Salmisen ja ohjaaja Salla Taskisen vahva taidonnäyte, kun Salmisen kolmen sukupolven naisten suhteista ja suhteettomuudesta kertova näytelmä 13 uponnutta vuotta sai kantaesityksensä Taskisen vahvaotteisena, samalla herkkänä ja raisuna ohjauksena.

Kolmen naisen elämää kuljetaan näytelmän nollapisteestä yli vuosikymmenen sekä eteen- että taaksepäin. Näytelmän pitkä kirjoitusprosessi näkyy hiottuna kielenä, dialogin terävyytenä ja sujuvasti aikatasolta toiselle soljuvana rakenteena. Niin tekstissä kuin Taskisen ohjauksessakin on samaan aikaan jotain runollista ja kohotettua, mutta myös arkista, konkreettisen karua ja hersyvän humoristista.

Kun verevä ja elämänhaluinen Helena katoaa, hän jättää tyhjän aukon ja aikuistuvan tyttärensä ja vanhenevan äitinsä yksin, riippumaan toistensa varaan. Kolme naista on ollut yksikkö, johon miehet mahtuvat vain kosiskelemaan ja siittämään. Tarinat karanneista merimiehistä ja tukkijätkistä elävät saunan löylyissä.

Naiset muodostavat vahva ketjun, jota Kristiina Halkola, Kristiina Halttu ja Marja Salo hienosti tulkitsevat. Koskisen naiset ovat itsenäisiä, viisaita ja viehättävästi vähän hulluja. Etenkin Salo ja Halkola tyttärenä ja mummona näyttelevät huikean rohkeasti, hauskasti ja koskettavasti. Miehettömyyden lisäksi naisia yhdistää kanavavahti, karismaattisen sydämellisesti näyttelevä Timo Tuominen, jonka suhde Koskisen naisiin on monisärmäinen ja lämmin.

Naisten lisäksi esityksessä on pääosassa pikkukaupunki ja sen läpi virtaava joki. Nyt ollaan joen suulla, murteineen kaikkineen Joensuussa, mutta voitaisiin hyvin olla missä tahansa pikkukaupungissa. Tunnistettava pikkupaikkakunnan meininki syntyy oivaltavista yksityiskohdista ja henkilöiden sielunmaisemasta.

Pikkuinen Omapohja avautuu hämmästyttävän suureksi, veden kosketuksesta läikehtiväksi maailmaksi. Vesi on hallitseva, niin tarinassa, tekstissä, henkilöissä, visuaalisessa ilmeessä kuin äänimaisemassakin virtaava elementti, joka kannattelee koko esitystä.

EEVA KEMPPI