Kulttuuri

Japanilaisvaikutteinen fantasiaseikkailu

Lumikuningatar (Salla Vahtera) ja Kai (Pedram Notash) lentävät yhä sakenevassa lumipyryssä.
Lumikuningatar (Salla Vahtera) ja Kai (Pedram Notash) lentävät yhä sakenevassa lumipyryssä.

• H.C. Andersen: Lumikuningatar, Kaarina-Teatteri, dramatisointi ja ohjaus Mikko Rantanen, koreografia Marko Virtanen, lavastus 13 henkilön työryhmä, puvustus 6 henkilön työryhmä, valot Jarkko Forsman, äänet Mikko Rantanen, nuket Pia Kalenius, kampaukset ja maskeeraus Marika Torvinen ja Sonja Virtanen, ensi-ilta 10.2.

H.C. Andersenin (1805–1875) Lumikuningatar (1844) on tarina valon ja pimeyden ikiaikaisesta taistelusta, siitä, kuinka ihmisissä toteutuva (jumalallinen) rakkaus lopulta rohkeuden avulla voittaa inhimilliseen järkeen perustuvan kylmyyden. Näin se romantiikan hengessä se vastustaa valistuksen aatteita ja ylistää tunteiden, mielikuvituksen sekä luonnon voimaa.

Tarina on varmasti monille suomalaisille tuttu myös Päivi Hartzellin käsikirjoittamana ja ohjaamana elokuvana (1986), jonka nimiosassa nähtiin Satu Silvo. Fantasiagenreen sopivasti siihen on lisätty Vihreään Kiveen ja Mustaan Miekkaan liittyvä sivujuonne, jota ei kuitenkaan ole Andersenin alkuperäisessä tarinassa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Mikko Rantasen Kaarina-Teatteriin dramatisoima ja ohjaama, esitys perustuu nähdäkseni sekä Andersenin alkuperäissadun aineksiin, että fantasiaelementtiensä osalta myös Hartzellin elokuvaan. Rakenteeltaan esitys on perinteinen ”sankarin myyttinen matka”.

Sovituksesta näkyy lausuntaesityksiäkin ohjanneen Rantasen kiinnostus runoutta ja kielellä leikittelyä kohtaan. Tekstiin on luontevasti upotettu muun muassa Elias Lönnrotin sekä Sirkka Seljan runoja. Sinne tänne on ripoteltu myös ilmeisesti käsikirjoittajan itsensä keksimiä verbaalisia hassutuksia, jotka ainakin ensi-iltayleisöä riemastuttivat.

Esitys on saanut vahvoja vaikutteita myös japanilaisen säveltäjän Isao Tomitan (s. 1932) elektronisesta musiikista, josta kuullaan muun muassa lumiteeman kanssa synkkaava Snowflakes are Dancing (1974).

Kunnianhimoista harrastajateatteria

Tomitan musiikista juontunee myös idea esityksen japanilaistyyliseen visuaaliseen ilmeeseen. Valkoisille bambuverhoille hennosti maalatut maisemat antavat näyttämölle satukirjamaisen ilmeen.

Runsaasti käytetyt erikoisefektit, kuten savu, lumisade ja pahisten äänten kaiuttaminen, luovat tunnelmaan sopivaa magiaa. Ahdas lattialuukku on kyllä hieman proosallinen ja synnyttää paikoitellen tahatonta komiikkaa.

Nukketeatteritaiteilija Pia Kaleniuksen suunnittelemat ja rakentamat nuket tuovat visuaaliseen ilmeeseen näyttävyyttä, kuten myös runsaasti kekseliäitä yksityiskohtia sisältävä puvustus, kampaukset ja meikit.

Esityksessä on mukana 18 eri-ikäistä harrastajanäyttelijää. Hahmojen liikekieli on pitkälti koreografioitua. Tyylitelty ilmaisu on ehkä useille näyttelijöille hieman vieras, mutta yhtä kaikki työskentelystä välittyy aito teatterin tekemisen riemu.

Salla Vahteran kauniisti puvustetussa ja meikatussa Lumikuningattaressa on tavoitettu satumaista hehkua. Jessica Thomsonin Kertussa ja Pedram Notashin Kaissa puolestaan on sopivasti lapsenomaista herkkyyttä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Rantasen luoma – huumoriakin sisältävä – kokonaisnäkemys on harrastajateatteriesitykseksi huomiota herättävän kunnianhimoinen, ja lisäksi se on käytettävissä olevilla resursseilla harkitusti ja huolellisesti toteutettu. Ei ihme, että niin lapsi- kuin aikuisyleisökin vaikuttivat viihtyvän.