Konserttiarvio: Nelikymppisen kolmetuntinen

The Cure

Hartwall Areenalla, Helsingissä perjantaina 7.10.

Disintegration is the best album ever!

Näin huutaa South Parkin poikaviikari Kyle Broflovski vuorten taa taivaltavalle brittiläisen The Cure -yhtyeen laulaja-kitaristi Robert Smithille, joka on juuri pelastanut animaatiosarjan nimikkokaupungin Godzillan mittoihin kasvaneelta Barbra Streisandilta.

South Parkin luojat Trey Parker ja Matt Stone olivat tuossa klassikkojaksossaan jälleen kerran asian ytimessä. En uskaltaudu julistamaan The Curen Disintegration-albumia (1989) sentään kaikkien aikojen parhaaksi äänilevyksi. Mutta yhtyeen muutenkin vaikuttavan diskografian vaikuttavin kokonaisuus se on.

Levyn 12 kappaleesta kuullaan Hartwall Areenalla yhdeksän.

Kolmetuntisen illan aloittaa Disintegrationin avaus Plainsong. Kun miltei koko The Curen 40-vuotisen matkan oman jäljittelemättömän kosketuksensa yhtyeen kappaleille tarjonnut Simon Gallop päästää ensimmäisen äänen bassostaan, käy kysymys siitä, minkälaisessa vedossa The Cure vuonna 2016 on, turhanpäiväiseksi.

Lempeästi hymyilevän, yhä komeaäänisen Smithin johtama The Cure on historiansa näköinen ja kuuloinen, naittaen varhaisen post punkinsa, häikäilemättömät poptakiaisensa ja myöhempien aikojen maalailunsa 35 kappaleen kimaraksi, joka kattaa kaikki albumit Bloodflowersia (1999) lukuun ottamatta.

Ei haittaisi, vaikka ikätoverini Pornographyn (1982) ainoa single The Hanging Garden sekä jokin Wishin (1992) murskaballadeista, vaikkapa Trust, iltaan mahtuisivat. Mutta mahdotonta kavalkadista on puutteita nimetä.

Plainsong vaihtuu Closedowniin. Disintegrationin kakkosbiisi Pictures of Youn, The Curen elementtien pysäyttävimpiin kiteytymiin kuuluvan kappaleen ohittaminen tuntuu väkivaltaiselta. Mutta kuten uskaltaudun luottamaan, kappale saa vielä vuoronsa.

Pictures of You ja toverinsa Lovesong kirkastavat, ettei illan valikoima ole aivan tasavahva. Niiden kanssa vuorottelevat tämän vuosituhannen The Cure -singlet Sleep When I’m Dead ja The End of The World auttamatta himmentävät intensiteettiä, niin antaumuksella kuin yhtye niihinkin tarttuu.

Ja vaikka kappalevalikoima on pitkälti ensiluokkainen, vertautuu keikka 18 biisin Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me -järkäleeseen (1987). Kokonaisuuden dramaturgia ei ole sattumanvarainen, mutta ei dynaamisin mahdollinenkaan. Välillä biisit asettuvat jonoon sijoitustaan perustelematta.

Mutta jos alku on kaunis, on loppu musertava. Pornographyn aloitusraita One Hundred Yearsin ja Disintegrationin nimibiisin sijoittaminen varsinaisen setin päätökseksi osoittaa mitä terävintä draaman tajua.

Harmi vain, että jälkimmäisessä, kuten myös ensimmäiseen encoreen sisältyvässä Prayers for Rainissa, Roger O’Donnellin kappaleille keskeiset kosketinkuviot hautautuvat rytmisektion pauhuun.

Encoreistaan The Cure rakentaa oivia, tiiviitä kokonaisuuksia. Viimeiset kaksi putkeen soitettua encorenelikkoa ovat kuin suora ote hittikokoelmalta.

Kokemus jäisi vajavaiseksi, jos Fascination Street, Just Like Heaven ja Close to Me kokonaisuudesta uupuisivat. Siitä huolimatta ensimmäisen encoren päättänyt A Forest olisi kelvannut päätökseksi koko illalle.

Kappale on yhä kylmiä väreitä tarjoava osoitus siitä, millainen uudisraivaaja The Cure on ollut goottisävyiselle post punkille.

Jukka Kittilä