Joulukalenteri, osa 28: Jouluaatto

Eliaan nenä vuosi ja jalat palelivat, mutta jo yli viisisataa vuotta jatkunut joulurauhanjulistus oli silti herkistänyt hänet.
Eliaan nenä vuosi ja jalat palelivat, mutta jo yli viisisataa vuotta jatkunut joulurauhanjulistus oli silti herkistänyt hänet.

Oli jouluaatto vuonna 1825. Ylioppilas Elias Hellman, hänen sisarensa Lisbeth ja heidän äitinsä kävelivät hyvissä ajoin Suurtorille kuulemaan joulurauhanjulistusta. He tervehtivät pitkäpartaista tähtitieteen professoria, sanomalehtimiesveljeksiä, maaherra C. E. Mannerheimia, kauppiaita ja aatelisia. Hillityn nyökkäyksen he soivat piioille ja rengeille, saaristolaisille ja maalaisille.

Arkkipiispa Tengström harmitteli, kun joulupukkeja ja tiernapoikia ei ollut kielletty ja varoitti, että pian tavoista pakanallisinkin – koristeltu kuusipuu – tekisi tuloaan tähän juhlista pyhimpään.

Elias oli rankan joulukuun jälkeen väsynyt ja odotti tulevaa vuotta ahdistuneena. Eilisen jälkeen hän oli kuitenkin haudannut sotakirveen ylioppilas Runebergin ja tämän tovereiden kanssa ja meni toivottamaan heille hyvää joulua.

Kun venäläinen sotilassoittokunta aloitti virren, he ottivat kolmikolkkahatut päästään.

“Enkel paimenill puhui sanoill näill: Sangen hyvän sanoman sanon teill, ilon teill ihanan ilmoitan, kuin Jumalalt julki teill suodaan.”

“Kyllä jonkun pitäisi kirjoittaa tähän paremmat suomenkieliset sanat”, Lönnrot mutisi säkeistöjen välissä.

“Ah Jesuinen, minun Herrasein! Tule minun sydämein karsinaiseen, älä erkane minust’ murhees, tuskas. Anna minun olla oikias uskos.”

”Eihän tämän virren sanoissa ole päätä eikä häntää”, Elias myönsi.

Virren loputtua Tuomiokirkon kello löi puoltapäivää. Vaskifanfaarin saattelemana pormestari Sacklén astui Raatihuoneen parvekkeelle ja avasi satoja vuosia vanhan pergamenttikäärön. Isät nostivat pieniä lapsiaan olkapäilleen, jotta nämä näkisivät paremmin.

”Huomenna, kun Jumala suopi, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armopitoinen syntymäjuhla”, pormestari aloitti juhlallisesti. Kansa hiljentyi kuuntelemaan. ”Niin tämän kautta uloskuulutetaan yksi yhteinen joulurauha, varoituksella yhdelle ja toiselle, että joulun juhla niin vietetään, että jokainen välttää juopumista, ylensyömistä, turhien valojen vannomista, tappelusta ja muuta synnintekoa sekä lähimmäisen rauhan ja mielen rikkomista; hyvin tietäen että se joka tätä vastaan rikkoo, tekee itsensä vikapääksi neljänkymmenen markan hopiarahan sakkoon, minkä lisäksi hän on edesvastauksessa siihen rangaistukseen, minkä laki ja asetukset kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät. Niin myöskin saman sakon uhalla kielletään pitämästä olkia lattialla tahi muuten tulta varomattomasti käsittelemän. Viimeiseksi toivotetaan kaikille kaupungin asuvaisille iloista ja riemullista joulujuhlaa!”

Lopuksi veisattiin vielä Jumala ompi linnamme. Runeberg kommentoi, että siihen sopisi joku vähän sotaisampikin laulu: ”Joku suomalainen Marseljeesi, jossa ylistettäisiin suomalaisten osaa Ruotsin imperiumin valloitusretkillä.”

”Vastahan meille julistettiin rauha”, kivahti Snellman.

Eliaan nenä vuosi ja jalat palelivat, mutta jo yli viisisataa vuotta jatkunut joulurauhanjulistus oli silti herkistänyt hänet. ”Ajatelkaa, että tällä paikalla ovat Katariina Jagellonica ja Mikael Agricola aikoinaan kuulleet joulurauhan julistuksen niin kuin me”, hän sanoi. Muut ylioppilaat yrittivät kuvitella renessanssivaatteiset ylimykset itsensä tilalle värjöttelemään. ”Mitä, jos vielä sadan tai kahdensadan vuoden päästäkin ihmiset kerääntyvät tänne Suomen Turkuun kuulemaan joulurauhanjulistusta? Muistavatko he silloin meitä, jotka olimme täällä ennen heitä? Että täällä olivat aikanaan Lönnrot, Snellman, Runeberg – ja Elias Hellman.”

”Ei meitä kukaan silloin enää muista”, vastasi Johan Ludvig Runeberg.

Virsien jälkeen Elias nousi hevosensa selkään ja ratsasti muiden kaupungin porvarien kanssa neljännyksestä toiseen. Hevoset liukastelivat jäisillä kiveyksillä. Risteyksissä ja toreilla he pysähtyivät, sotilassoittokunta soitti fanfaarin, pormestari luki julistuksen ja he jatkoivat seuraavaan kadunkulmaan.

Lopulta Elias pääsi kotinsa lämpimään juhlimaan joulua. Juutas ja Kaarina levittivät juuri olkia lattialle.

”Tuohan on lain ja joulurauhan vastaista”, Elias huudahti.

”Mut Elias-herra, muutenhan teijäm pelloist tule huano sato”, Juutas muistutti.

”No niin tietysti”, Elias sanoi. ”Missä Maria on?”

”Kuka Maria?” äiti kysyi.

”Meidän uusi piikamme.”

”Hän ei ole nyt täällä”, Hellmanska vastasi.

”Et kai sinä antanut hänelle potkuja jouluna?” Elias kysyi. Äiti ei vastannut mitään.

Elias ymmärsi, että hän ei enää näkisi Mariaa kotonaan ja yritti nauttia joulutunnelmasta. Kynttilät valaisivat kodin joka kulmaa. Pöydälle oli katettu riisipuuroa, voita, juustoa, makkaraa, joululeipää, juurikaslooraa, kaljaa, lipeäkalaa, hehkuviiniä, marsipaania, piparkakkuja ja muita herkkuja. Silti Eliasta masensi ja väsytti ahdistavan joulukuun jälkeen.

Samassa Maria astuikin sisälle mukanaan vanha ja sairas äitinsä Pirjo. Pirjo hytisi kylmästä ja hänen hengityksensä rahisi kaameasti.

”Kiitos, Hellmanska, kun me saadaan olla joulun yli täällä”, Maria sanoi. ”Äiti ei varmaan nää enää nuutinpäivää, mut saa olla joulun lämpimäs.”

”En minä voi jouluna ketään pois käännyttää”, Hellmanska sanoi. ”Ja Maria Vass jääköön meidän taloomme pysyvästi piiaksi. Mitä pahaa siitä muka voisi seurata?”

Kaikki katsoivat ilahtuneena talon emäntää, joka osoitti näin yllättävää joulumieltä.

”Kiitos, Hellmanska, kun otit vieraaksenne”, Pirjo kähisi. ”Tää om paras joululahjamme.”

”Ja Lispetti”, äiti sanoi. ”Neekeri-Pepe oli eilen niin upea Murjaanien kuningas, että minä olen päättänyt hyväksyä teidän seurustelunne. Onhan hänkin sentään kristitty.”

”Kiitos äiti”, naurahti Lisbeth. ”Mutta en minä Pepestä ole enää kiinnostunut! Kaupunkiin tuli vähän aikaa sitten eräs luutnantti Josif Steiner. Hän on aivan häkellyttävän komea.”

”Steiner”, äiti huudahti. ”Et kai sinä sentään juutalaisen kanssa aio seurustella? Minä kiellän sen ehdottomasti! Elias, sinun on estettävä tämä!”

”Nyt minä en puutu mihinkään”, Elias sanoi. Hän tiesi heti tapaninpäivän jälkeen lähtevänsä vastentahtoisesti pitkälle matkalle Karjalan laulumaille. Joulumieli ei ottanut tullakseen. Aivan, kuin kotoa olisi puuttunut jotain. Oli olkia lattialla, oli kynttilöitä, oli joulupöytä, oli perhe, oli Maria...

”Juutas! Veistitkö jo haot karjalle?”

”Emmää kerinny...”

”Hyvä, tule käymään vielä ulkona.”

Elias ja Juutas marssivat pihaan ja tulivat pian takaisin sisään mukanaan kokonainen kuusipuu. He kantoivat sen tuvan keskelle ja nostivat kynttilöitä sen oksille. Joulukuusi oli jotain ennennäkemätöntä, mutta samalla ikiaikaisen kaunista. Sen myötä joulu saavutti viimein myös Elias Hellmanin.

”Hyvää joulua”, hän sanoi hymyillen.

Ja niin alkoi joulu viimein Hellmanin talossa kynttilöiden loisteessa. Pian iloinen puheensorina, Raamatun-luku, laulut ja leikit täyttivät tuvan. Joulu oli tullut.

Teksti: Mike Pohjola. Näyttelijä: Lauri Kukkonen. Kuvaaja: Mikael Rydenfelt. Toimittajat: Katariina Norontaus ja Tuomo Karhu. Kiitokset Åbo Akademille mahdollisuudesta kuvata Ett Hemissä.

Sarja päättyy

Katso video: