Kepeän pinnan alla vakava pohjavire

• Ei  Turus mittä homoi oo, Teatteri kantanäky, käsikirjoitus työryhmä ja Tommi Auvinen, ohjaus Tapio Väntsi, lavastus ja puvustus työryhmä, valosuunnittelu Timo Ollila, koreografiat Marko Virtanen, ensi-ilta Ravintola Suxesissa 4.12.

Teatteri Kantanäyn aiemmat ravintolakabareet Ei kerta homoo tee (2007) ja Homo ei vanhene koskaan (2009) ovat osoittautuneet yleisömenestyksiksi. Uusimman Ei Turus mittä homoi oo -esityksen kahdeksastatoista esityksestä kymmenen on jo loppuunmyyty.

2000-luvun aikana erilaiset HLBT-hahmot (kirjainlyhenne sanoista homo, lesbo, bi ja trans) ovat valtavirtamediassa huomattavasti yleistyneet. Kuten Teatteri Kantanäyn aiemmissa produktioissa, myös uusinmassa leikitellään valtavirtamediasta tutuilla sateenkaarikansaan kohdistuvilla ennakkoluuloilla sekä stereotypioilla.

Tällainen leikittely saisi ehkä toisenlaisen (syrjivän) merkityksen, mikäli kabaree ei sijoittuisi ”Turun ainoaksi gay-ravintolaksi” itseään mainostavaan baariin, ja mikäli ei olisi yleisesti tiedossa, että työryhmään kuuluvat teatteriammattilaiset, -opiskelijat ja harrastajat kokevat HLBT-kulttuurin itselleen läheiseksi.

Tapio Väntsin ohjaamassa, työryhmälähtöisesti syntyneessä esityksessä sketsit ovat itseironisia ja nokkelia, mutta kepeän pinnan alla kulkee silti yllättävän vakava ja koskettava pohjavire.

Parinvalintaa ja suvaitsemattomuutta

Esityksen keskeinen teema on parinvalinta ja siihen usein kytkeytyvä rakastumisen tunne. Esimerkiksi parisuhteen löytämisen hankaluudesta kertovat hupaisasti sketsit, joiden pääosassa seikkailee 1990-luvulle jämähtänyt nahkahomo (Timo Väntsi).

Rakastumisen ihanuutta valotetaan vaikkapa suomifilmi-parodiassa, jonka pääpari ylioppilas (Kalle Keijonen) ja isäntä (Väntsi) kohtaavat tietenkin heinäladossa.

Niin ikään toistuva teema on myös heteroväen harjoittama homoseksuaalisuuden torjuminen. Tämä ilmenee esimerkiksi sketseissä, joissa Marko Virtasen esittämä eläkeläishahmo arvelee homojen olevan satuolentoja.

Päiväkotikohtauksessa avarakatseiset lapset (Kiisu Alén, Virve Koskinen ja Teemu Loikas) väittelevät konservatiivisen hoitotädin (Johanna Jernberg) kanssa siitä, onko Muumipeikko sukupuolisesti kiinnostunut Nuuskamuikkusesta vai Niiskuneidistä.

Myös sateenkaarikansan keskuudessa vallitsevaa suvaitsemattomuutta käsitellään useissa sketseissä. Esimerkiksi oopperatyyliin läpilauletussa sketsissä vapaamielinen pariskunta odottaa saavansa järjestää pojalleen ”hauskat homohäät” ja pettyy karvaasti, kun tämä ilmoittaakin löytäneensä tyttöystävän.

Vähiten stereotyyppisiä, ”tavallisia” hahmoja edustavat esimerkiksi kaapista ulostuleva Julia (Hanna Vähäniemi) sekä transsukupuolinen Ruska (Koskinen), joiden tarinoita seurataan illan aikana useissa sketseissä.

Kolmihenkinen bändi (Ami Koiranen, Markus Koivisto ja Maaria Mustakallio) tukee kokonaisuutta mukavasti. Hittikappaleiden uudelleensanoitetut versiot ovat nokkelia ja vievät näpsäkästi huomiota esiintyjien paikoitellen hieman kotikutoisista laulutaidoista.

Ensi-iltayleisö eläytyi esitykseen vahvasti ja palkitsi esiintyjät runsailla nauruilla, aplodeilla sekä muutamissa kohdin empaattisilla oii-huudahduksilla.

ANNINA KARHU