Eerik XIV:ssä on kaikki kohdallaan

Eerik XIV onnistui kaikilla tasoilla. Keskeisissä rooleissa loistivat mm. Karin Månsdotteria esittänyt Helena Juntunen (vas.) ja Charlotte Hellekant Eerik XIV:n roolissa sekä humoristinen parivaljakko Petri Bäckström (Herkules) ja Juha Kotilainen (Bovik).
Eerik XIV onnistui kaikilla tasoilla. Keskeisissä rooleissa loistivat mm. Karin Månsdotteria esittänyt Helena Juntunen (vas.) ja Charlotte Hellekant Eerik XIV:n roolissa sekä humoristinen parivaljakko Petri Bäckström (Herkules) ja Juha Kotilainen (Bovik).

• Mikko Heiniön Eerik XIV -ooppera Logomossa 22.11. Turun filharmoninen orkesteri johtajanaan Leif Segerstam, Juha Siltanen, libretto, Erik Söderblom, ohjaaja. Solisteina Charlotte Hellekant, Helena Juntunen, Jesper Taube, Lennart Forsén, Petri Bäckström, Juha Kotilainen, Hannu Jurmu, Laura Nykänen, Riikka Sirén ja Esa Ruuttunen.

Mikko Heiniön ooppera Eerik XIV on yksi kulttuuripääkaupunkivuoden suurimmista tuotannoista, sen huipentumaksikin mainittu. Sen valmistumista on tämänkin lehden sivuilla seurattu jo useamman vuoden ajan, ja viime viikot ovat olleet erityisen hektisiä, koska esityspaikka on vasta valmistunut.

Heiniön edellinen ooppera Käärmeen hetki (2006) oli musiikillisesti upea teos, mutta sen tekstistä puuttui draamallinen imu ja suunta – ainakaan tälle kuulijalle ei syntynyt mitään odotuksia, jotka olisivat vieneet mukanaan ja pitäneet mielenkiintoa yllä. Draamassa pitää olla yksinkertainen perusidea, ilman suuntaa ja odotuksia draamaa ei ole.

Pelottavan suunnaton alku

Eerik XIV alkoi pelottavan suunnattomana: tapahtumat vain tulivat, niitä ei juuri kehitelty tai perusteltu, ja niitä oli paljon. Tuntui kuin olisi lukenut historiankirjaa sen sijaan että olisi lukenut historiallisiin tapahtumiin perustuvaa romaania tai näytelmää. Eerikin hulluus vain ilmestyi, eikä sen kuvaus tuntunut kovin osuvalta. Keskivertokuulijan korvaanhan isosti hyppelevä laulumelodia kuulostaa hullun laululta, ja teoksen alussa kaikki laulajat hyppelivät isosti.

Ensimmäisen näytöksen jälkeen en ollut kovin vakuuttunut oopperan draamallisen lähtökohdan onnistuneisuudesta.

Mutta toinen ja etenkin kolmas näytös muuttivat kaiken: tapahtumien tahti hidastui, asiat alkoivat loksahdella paikalleen, kaikella – mukaan lukien ensimmäinen näytös – olikin suunta ja tarkoitus, ja teoksen päättyessä kokonaisuus tuntui täydellisen onnistuneelta. Sopraano Helena Juntusen viimeiset säkeet ja silmissä kimaltelevat kyyneleet naulitsivat katsojat penkkiin liikuttuneina, vaikuttuneina ja suurta kokemusta rikkaampina.

Ja niin tietysti pitääkin olla. Täyttymys on suurempi, kun sitä edeltää hämillisyys.

Juha Siltasen libretto toimii, se tempaa mukaansa, siinä on oikeaa draamallista imua, sen kieli on runollista ja se herättää ajatuksia. Mutta kuten Tiina Lindfors jo ehti kirjoittaa (TS 22.11.), parasta tässä oopperassa on kokonaisuus. Valtavan koneiston kaikki osaset toimivat moitteettoman upeasti yhteen: musiikki, teksti, ohjaus, orkesteri, solistit, kuoro, lavastus, puvustus, maskeeraus, valot, videotaulut ja äänentoisto. Suuri osa työryhmästä on alansa huippuammattilaisia, mutta mukana on paljon myös esimerkiksi opiskelijoita.

Sokeritasapaino kurissa

Kaiken keskiössä on tietenkin Heiniön musiikki. Siinä on runsaasti säveltäjän aiemmasta tuotannosta tuttuja asioita kuten tonaaliseen taitettua kaksitoistasävelisyyttä, loisteliasta orkesterinkäyttöä, viehtymystä mallet-soittimiin, svengaaviin rytmeihin ja lyydisiin sävyihin sekä ennen muuta tyylillistä rikkautta. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan koskaan tarkoita rapsodisuutta: erilaiset elementit on ankkuroitu lujasti toisiinsa niin, että kokonaisuus on ehjä ja tasapainoinen. Nämä ovat juuri niitä seikkoja joiden vuoksi minä olen Heiniö-fani.

Eerik XIV:n hehkutuspaikat olivat ehkä kauneinta musiikkia, mitä Heiniö on kirjoittanut, ja Turku-kohtaus on eräs kauneimmista rakkaudentunnustuksista, mitä kaupunkimme on musiikillisesti saanut. Räävittömät kuvat Turun yöelämästä pitivät sokeritasapainon kuitenkin kurissa.

Suuren teoksen rakenne toimii nimenomaan musiikin varassa. Alun hyppimisestä ja katkelmallisuudesta edetään vähitellen yhä pitempiin linjoihin ja sitä myöten kuulija ehtii solmia myös emotionaaliset siteensä musiikkiin. Teoksen rakenne muistuttaa Sibeliuksen muotoilua, jossa alussa esitellyt palaset vähitellen kootaan ihaniksi kokonaisuuksiksi. Ja kun Eerik XIV:n päätösaariassa musiikki sitten palaa alkusoiton ääreen, kuulija syö säveltäjän kädestä.

Pienemmällä tasolla yhtenäisyyttä syntyy tietenkin melodis-harmonisesta materiaalista, joka oli kuulijaystävällisesti esitelty käsiohjelmassa – erinomainen asia, johon ei nykyään liian usein törmää.

Lisäksi laulumelodioita yhdisti usein sekstihyppy, jonka sisällä seuraava fraasi sitten liikkui.

Ensiluokkainen instrumentti

Ratkaisu käyttää naisääntä toimi loistavasti. Charlotte Hellekant teki uskomattoman suuren urakan Eerik XIV:n roolissa, hänhän on näyttämöllä oikeastaan koko ajan. Ja hänen äänensä on upea ja habituksensa notkea ja uskottava – säveltäjällä on Hellekantissa ollut käytettävissään ensiluokkainen instrumentti.

Helena Juntusen rooli ei aluksi tarjonnut erityisen loistokasta laulettavaa, mutta loppua kohti tämä mielestäni Suomen paras sopraano pääsi hänkin näyttämään loisteliasta osaamistaan.

Kaikki muutkin solistit olivat tehtäviensä tasalla erinomaisesti. Tasaisen laadukkaasta joukosta mainituksi voisi tulla jokainen, mutta tyydyn tässä Hannu Jurmuun, jonka ääni oli mahtavan vetreässä kunnossa.

Iso tila, isot keinot

Sähköinen äänentoisto oli toteutettu hienosti, kaikki kuulosti luontevalta, ja sekä volyymi että balanssit olivat kohdillaan. Orkesteri soitti selkä yleisöön päin, mutta korvaukseksi yleisö pääsi näkemään kapellimestarin edestäpäin, ja Segerstamin äärimmäisen varmaotteista ja selkeää työskentelyä oli ilo päästä seuraamaan. Maestro piti orkesterin ja solistit tiukasti otteessaan, enkä kuullut orkesterin soitossa minkäänlaisia lipsumisia, solisteillakin vain yhden väärän sisääntulon.

Välillä tuntui, että isot videotaulut imevät katseen kokonaan, jopa musiikin kustannuksella. Videokuvan vetovoimaakin suurempi syy oli tietysti se, että tekstitys sijaitsi tauluilla. Oli kuitenkin helppo vakuuttua siitä, että videokuva oli huomattavasti parempi ratkaisu kuin sen käyttämättä jättäminen. Poikkeuksellisen iso tila vaatii poikkeukselliset keinot.

Ja näitä keinoja Erik Söderblomin taskusta oli löytynyt paljon, ohjaus oli musiikin lailla rikas, humoristinen ja monin tavoin vaikuttava, suuren mittapuun työtä. Valaistus ei kikkaillut, vaan pitäytyi enimmäkseen valkoisessa yksinkertaisuudessa, mikä päästi puvut, lavastuksen ja maskit arvoonsa.

Laulajien työ oli haasteellista, koska jatkuvan videokuvauksen takia pienimmätkin kasvonliikkeet näkyivät kaikelle kansalle. Ohjaaja oli pitänyt hyvän huolen siitä, että ilmeet olivat kohdillaan.

Eerik XIV on ansainnut kaiken saamansa hehkutuksen.


TOMI NORHA

Eerik XIV esitetään vielä kolmesti, tänään 24.11., 26.11. ja 29.11. Ooppera lähetetään suorana internetissä la 26.11. klo 15-18.25.


Aiheesta lisää seuraavalla sivulla.

Hannu Jurmu veti Juhanan roolin asiaan kuuluvan ärhäkästi.
Hannu Jurmu veti Juhanan roolin asiaan kuuluvan ärhäkästi.
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.