Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu.
Otava. 206 s.
Nälkämaan laulu on runoilija Risto Oikarisen esikoisromaani. Ja kuten esikoisilla on tapana, se soi hyvin henkilökohtaisin klangein. Oikarinen on myös muusikko ja teologian maisteri. Molemmat seikkoja jotka ovat mukana sovituksessa.
Käytän musiikkitermejä, koska Nälkämaan laulu pohjaa paljolti musiikkiin, eritoten jatsiin ja saksofoniin. Teoksen keskushenkilö on elämäänsä pettynyt nuorimies, joka on matkalla Kajaaniin (kirjailijan syntymäkaupunki) esittämään improvisaatioita Eino Leinon tuotannosta. Toinenkin tarkoitus matkalla on: keskinkertaisiin soittotaitoihinsa tympääntynyt muusikko aikoo murskata saksofoninsa ja viskata sen jokeen keikan jälkeen. Joskus elämänpettymys on niin raskas kantaa, että se murskaa miehen.
Kyseessä on ns. yhden päivän romaani. Soittaja istuu junassa joka kulkee kohti määränpäätä ja missiota. Hän muistelee elämäänsä ja kertoo tarinoita, lukujen välit on korvattu asemakuulutuksilla. C-osana toimivat katkelmat jatsin historiasta ja sen suurista persoonallisuuksista.
Kertomukset ovatkin uskomattomia ja mukaansatempaavia, eräänlaisia pitkiä sooloja ja ilman muuta teoksen parasta antia. Mieleen nousee jopa Gabriel Garcia Marquezin Surullinen ja uskomaton tarina (julkaistu Suomessa 1975). Romaanina teos on kuitenkin hatara. Paremminkin Nälkämaan laulu on romaaniksi naamioitu novelli- ja veijaritarinakokoelma.
Ensinnäkin: junassa matkaavan muusikon analyysi omasta elämäntilanteestaan on kovin tuttu ja sitä tarkastellaan ahtaasta näkökulmasta. Vastavoimia ei ole, sillä oheistarinoiden rehevät henkilöhahmot jäävät vieraileviksi tähdiksi ja heidän hersyvät kohtalonsa sooloiksi.
Näin ollen varsinainen perustarina ei kasva eikä kehity. Asemat vaihtuvat, tarinat vaihtuvat, mutta perustilanne junaa eteenpäin kuin Kraftwerkin Trans-Europa Express (julkaistu 1977).
Oikarisen runoilijatausta näkyy varmana ja kuvallisesti rikkaana kielenä, muusikkotausta taas kielen rytminä ja soinnillisina venytyksinä. Kirjoittamisen ja tarinaniskennän lahja Oikarisella siis on.
Kirjailija tuhlaa teemoja. Monet Nälkämaan laulun tarinoista olisivat loistavia romaaniaihioita. Jari Tervo laajensi novellinsa Kaukoa viedään romaaniksi Tuulikaappimaa. Ehkä Oikarinen joskus tarttuu lohilordin hattua kantavan ja kirkkoviinejä pihistelevän suntion tarinaan?
Biisin voi lopettaa feidaten, vaikka se onkin huono vaihtoehto. Nälkämaan laulun loppu on täydellinen antikliimaksi. Ainoa ajatus joka lukijan päähän jää pyörimään on: ”Miksi minä luin tämän kirjan?”
Esa Silander
